Lé fote dortografe

(Also sprach Zarahustra)

Ranskan kirjoittaminenhan on tunnetusti vaikeaa. Ei kannata stressata siitä liikaa. On se ranskalaisillekin vaikeaa, tyyliin onko verbi nyt perusmuodossa vai onko tässä nyt passé composé, kun kuulostaa ihan samalta.

Yksi suhteellisen selkeä asia on, että monikollisen sanan loppuun tulee s, mutta se ei äänny – eli siis sanat ääntyvät yksikössä ja monikossa samalla tavalla ja luku pitää tajuta artikkelista. Tämän takia esimerkiksi luennolla näkee aina välillä ”les proposition sont vrai” –tyylisiä juttuja (oikein olisi ”les propositions sont vraies”, koska la proposition, mutta puheessa ei siinäkään kuulu eroa). Asia kyllä opetetaan école primairessa eli ala-asteella, mutta ilmeisesti se on silti vähän haastavaa yliopisto-opettajan (anteeksi, siis INSA-opettajan, yliopistothan ovat täällä instituutteja huonompitasoisia) koulutuksen pohjalta osata.

Oma lukunsa on sitten englanninkielisten termien oikeinkirjoitus. En ole vieläkään ihan varma, oliko luentomateriaalista löytynyt ”Pléstation 3” vitsi vai ei.

Aina välillä näkee sitä, kun joku lähettää tekstiviestin kahdeksalle hengelle ja heti perään samalle ryhmälle viestin, jossa pahoittelee jotakin kirjoitusvirhettä edellisessä viestissä. Kai sillä sitten yritetään osoittaa, ettei ole ihan tyhmä.

Jostain kirjasta opin tekstiviestikieltä, tyyliin c’est bien = c b1, mutta sitä ei kyllä ainakaan täällä INSAssa (jossa ollaan toki tosi älykkäitä kun tännekin asti on päästy) käytä kukaan. Ehkä ainoa tekstiviestilyhenne, jota olen nähnyt käytettävän useammin, on "tkt", lyhenne sanasta "t'inquiète", joka taas on lyhenne puhekielisestä ilmaisusta "t'inquiète pas", joka olisi kirjakielellä "ne t'inquiète pas", joka taas tarkoittaa "älä huoli". Siispä lyhyyden vuoksi voidaan kehottaa henkilöä huolimaan kun tarkoitus on sanoa, että älä huoli, negaatiohan vie liikaa tilaa, ja vokaalitkin ovat näin tekstiviestessä turhia.

Myöskin Ranskan Cosmopolitanin nettideittioppaassa kehotettiin huomioimaan myös deittikumppanin oikeinkirjoitus: ”Vaikka tyyppi olisi kuinka mahtava, et varmasti halua miestä, joka tekee kolme virhettä yhdessä lauseessa. Muuten saat loppuelämäsi korjata miehen työhakemuksia ja joudut auttamaan jälkikasvuanne läksyissä.”

Eli jos haluat iskeä ranskalaisen naisen, paras opetella ensin, mitä eroa on yksiköllä ja monikolla.

Ja joo, otsikko ei ole oikeaa ranskaa, vaan sellainen yhdys sana virhe -tyyppinen tapa kirjoittaa kirjoitusvirheet.

(Tämä artikkeli on tynkä. Voit auttaa kieli-interpolia olemalla laajentamatta artikkelia.)

Näin puhut ranskaa, osa 0x0002

tout l’système est complètement incompétent 

En tiedä, menikö oktaaliluku nyt ihan oikein, mutta teen täällä näytön takana sellaisen Star Wars –eleen niin, että kaikki uskotte, että meni. *kädenheilautus* ”Ihan oikein se on.”

(Olen myöskin täällä oppinut, että käpistelijänä täytyy ottaa riskejä ja kuulostaa uskottavalta, vaikka ei oikeasti osaisi. Tai ehkä se on enemmänkin niitä insinöörin ominaisuuksia.)

(Tarkistin sitten kuitenkin Wikipediasta ja siellä sanottiin että ihan vaan 02 olis riittänyt, että 0:sta luvun edessä näkee että ollaan heksadesimaaleissa. Mutta olen ihan varmasti nähnyt tuollaisen 0xasioita -virityksen jossain. Jännää.)

Kuitenkin, niitä lupaamiani fraaseja.

Kun jostakin keskustellaan, niin yleensä kaikenlaisia tapahtumia voi kätevästi kommentoida rakenteella c’est + adjektiivi. Mikä suomeksi vastaisi suunnilleen rakennetta ”onpa” + adjektiivi. Jos adjektiivia haluaa oikein korostaa, voi sanoa c’est trop, ”onpas tosi”. Halutessaan adjektiivin jälkeen voi vielä lisätä sanan ça, jolloin lauseesta tulee ”onpas se (tosi) [adjektiivi]”.

Hyviä positiivisia fraaseja:

C’est bien!                                            Hyvä juttu!

C’est sympa!                                         Mukavaa!

C’est cool!                                            Siistii!

C’est super!                                          Mahtavaa!

Hyviä negatiivisia fraaseja:

C’est dommage.                                  Harmi.

C’est nul.                                             Ihan tyhmää.

C’est bizarre.                                       Omituista.

C’est con.                                            Onpa typerää. (Mutta näin ei saa sanoa lasten kuullen.)

C’est chiant.                                        Vittumaista./Ihan paskaa.

C’est énervant.                                    Ärsyttävää.

Ärsytystä voi ilmaista myös seuraavilla:

Ça me soule.                                      Sananmukaisesti: ”Se juottaa minua (känniin).”

Ça péte les couilles.                           Sananmukaisesti: ”Se pieree kivekset.” (Tosin muissakin yhteyksissä péter voi olla myös rikkoa, hajottaa.)

Seuraavat fraasit ovat käteviä, jos ei ihan ymmärrä, mitä puhutaan, koska ne voivat olla sekä positiivisia että negatiivisia:

C’est chaud.                                      Hurjaa. (Usein myös sananmukaisesti, eli joku on kuumaa.)

C’est marrant.                                   Jännä juttu.

Usein tulee myös tarve ilmaista epävarmuutta tai vähän eriävää mielipidettä. (Ranskassa ei yleisesti ottaen tarvitse olla mitenkään erityisen varovainen, ei olla Briteissä, eli oikeissa makuasioissa voi puhua ihan suoraan.)

J’en sais rien.                                    Emmä vaan tiedä.

Je suis pas sur/sûre que…                 En ole ihan varma, että… (Muistakaa subjuktiivi!)

Chais pas.                                          En tiä.

Tärkeä on myös:

Tant pis.                                            Ihan sama.

Sitä kuulee aika usein yhteydessä ”ehdotin jotain kivaa, mutta kun sinulle ei nyt käynytkään, niin whatever”.

Amerikkalaisista sanotaan usein, että he sanovat fuck you kun tarkoittavat I love you ja toisin päin. Tämä pätee ainakin yhteen suuntaan myös Ranskassa, eli kavereille kettuilu ja kavereiden haukkuminen etenkin poikien välillä on ok ja osoitus siitä, että ollaan kavereita. Tässä yhteydessä voi hyvin käyttää seuraavia haukkumasanoja. Myöskin feminiinisiä haukkuja voi vitsillä käyttää poikiin, etenkin jos olet itse poika.

T’es une (grose) pute.                      Olet (läski) huora.

Petite salope.                                    Pikkulutka.

Connasse.                                         Idiootti (naisesta)

Connard.                                           Idiootti (miehestä)

(Kuulostipa pahalta suomeksi. Kyllä ranskaksi kaikki kuulostaa kauniimmalta.)

Luotan siihen, että perinteiset kirosanat tyyliin putain ja merde osaatte jo kaikki. Jos jossain on sotkuista tai se on hyvin sekava juttu, se on bordel ja jos haluatte käskeä jotakuta pitämään turpansa kiinni, siihen kelpaa ta gueule. Con tai feminiinissä conne tarkoittaa ihan vain tyhmää, mutta se on samaa kantaa kuin englannin cunt, joten siksi se ei ole lapsille sopiva sana. En ole kuullut kenenkään viittaavan sillä naisen sukuelimeen, mutta tarkemmin ajateltuna en millään muullakaan sanalla. Peniksistä puhutaan paljon enemmän, ja siihen yleinen ilmaisu on bite, mutta niin kuin muissakin kielissä, suunnilleen puolet maailman pitkulaisista asioista kelpaa myös. Jos joku sanoo jonkin olevan suurta, tyyliin ”onpas iso vene”, voi sanoa ”comme ma bite”, ”ihan kuin mun kulli”, jos taas jokin on pientä, tyyliin ”kylläpäs sain pienen palan kakkua”, voi todeta ”comma ta bite”, ”ihan kuin sun kulli”. Myös tyttö voi käyttää huvikseen kumpaakin, jos haluaa. Jos joku kysyy tyyliin ”missä mun puhelin on”, voi siihen vastata ”dans ton cul”, ”perseessäs”.

Näitä kannattaa kuitenkin ulkomaalaisena käyttää ainakin aluksi vähän valikoidusti tai voi antaa itsestään vähän kummallisen kuvan, ainakin jos on tyttö. (Joo, Ranskassa sukupuolilla on enemmän eroa kuin Suomessa. Jos en ehdi tai jaksa kirjoittaa siitä artikkelia niin voitte tulla ihan suusanallisesti kyselemään lisää.)

Jos mitään sanottavaa ei ole, voi kommentoida merkityksettömillä fraaseilla:

Ah bon?                                          Ai jaa?

Eh ben.                                           Aa, hmm.

Dis donc.                                        Kappas vaan.

Ouias.                                             Joo.

Ben oui.                                         Joopa joo.

C’est ça.                                         Just niin.

Voilà.                                             Tuossa noin, siinä se.

Voilà, voilà.                                   Joopa, jeps.

Näitä voi sitten kombinoida ihan mielensä mukaan: ”Eh ben oui, dis donc, c’est ça, bah, voilà.”

Jos ei osaa yhtään ranskaa, mutta haluaa esittää osaavansa, niin sanojen salut ja ça va lisäksi kannattaa osata ainakin:

Oui.                                            Kyllä.

Ouais.                                         Joo.

Non.                                           Ei.

Si.                                               Kylläpäs. (myös vastauksena negatiiviseen kysymykseen)

Mais non.                                   No ei nyt sentään.

Mais si.                                      No kylläpäs.

Oh non.                                      Voi ei.

Oh ouais!                                   Oi jee!

Erittäin hyödyllinen on myös du coup, eli ”muuten”, jolla voi vaihtaa puheenaihetta lennosta ihan miten haluaa.

No niin! Nyt osaatte puhua ranskaa. Sitten tarvitaan vain ranskalainen kaveri, jolle puhua. Kaverin saamiseksi on kuitenkin hyvä jutella jostakin, ja se on aluksi aika hankalaa, koska vaikka ranskaa olisi lukenut koulussa kuinka paljon, menee pari viikkoa, ennen kuin alkaa saada mitään selvää oikeuden ranskalaisten puheesta. Siksi aluksi onkin hyvä jutella jostakin kyseistä ranskalaista innostavasta aiheesta, jotta itse voi lähinnä kuunnella, myötäillä ja yrittää ymmärtää edes yhden sanan (niin kuin itse tein alussa). Mitkä sitten ovat hyviä aiheita alkuun, kun ei vielä tunne ihmistä? Ei hätää! Tein asiasta erehtymättömän vuokaavion, jota seuraamalla onnistut varmasti (Figure un).

Figure un.

Niin kuin kaikki muutkin kansat, ranskalaiset valittavat mielellään. Siksi onkin hyvä etsiä jokin sopiva aihe, josta voi sitten valittaa yhteisymmärryksessä. Pariisin ulkopuolelta tulevat ranskalaiset eivät pidä Pariisista, ja jos Pariisista sattuvatkin pitämään, niin ei ainakaan pariisilaisista. Ranskalaiset eivät myöskään yleensä pidä istuvasta presidentistä, ja nykyinen presidentti François Hollande on kaikkien aikojen epäsuosituin. Front Nationale on paikallinen äärioikeistopuolue, jonka suosio kasvaa koko ajan. Jos siis tyyppi sattuisikin pitämään Hollandesta, tämä luultavasti kannattaa Hollanden edustamaa vasemmistoa. Jos onnistut löytämään niin oudon tyypin, että tämä sekä pitää Hollandesta että myöntää kannattavansa Front Nationalea, kannattaa myötäillä tyypin ideologiaa (myös jotta välttyisi skinien hyökkäyksiltä) ja sanoa jotakin negatiivista maahanmuuttajista. Jos tyyppiä ei kiinnosta politiikka ollenkaan, juttelet luultavasti luonnontieteilijälle, ja voit alkaa keskustella tv-sarjoista tai peleistä tai fantasiakirjoista. Flowchartin piirrettyäni keksin, että parempi olisi tietysti ollut kysyä ”Tu utilise Mac ou Windows?” ja sitten vastauksen mukaan haukkua sitä käyttöjärjestelmää, jota tyyppi ei käytä. Jos kyseessä on Linux-käyttäjä, voi sanoa ”Tu savais que Linus Torvalds est finlandais?” ja sitten voi hypätä suoraan ruutuun, jossa olet saanut kaverin. (En jaksanut piirtää uutta kaaviota, kun se toimii näinkin. En myöskään jaksanut kumittaa ylimääräistä s-kirjainta, joka jostakin ilmeistyi olen-sanan perään ekassa laatikossa, kun kyllä te ymmärsitte, ettei se siihen kuulu. Osoitan taas hyvää asennetta ohjelmoijaksi.)

Muita hyviä valituksen aiheita voi löytää alussa linkkaamastani räppibiisistä. Siitä varmasti löytyy jokaiselle jotakin. Jos jokin ongelma ei aukea, tällä nettisivulla on selitetty miksi kaikki kappaleessa lueteltu on paskaa. (Valitettavasti vain ranskaksi, mutta katsokaa video jos haluatte tajuta idean.)

Jos jostakin syystä tämäkään ei toimi, kokeile juottaa ranskalaiselle viinaa, kunnes tämä uskaltaa puhua englantia. Sitten voitte puhua englantia ja ruveta kavereiksi. Seuraavana päivänä alkoholin vaikutuksen lakattua ranskalainen ei taaskaan uskalla puhua englantia, mutta koska olette jo kavereita, hän juttelee sinulle ranskaksi, ja tavoite on saavutettu.

Näin puhut ranskaa – suuri keskusteluopas

Love life ( la la lala la... )/C'est toi et moi ( la la la la la... )/Love life ( la la la la la...)

(Joo, tiedän, diippiä. Soi radiossa usein täällä niin halusin jakaa teidänkin kanssanne.)

Olen jo monta kuukautta aikonut kirjoittaa täällä muodostamani aukottoman keskusteluoppaan ranskalaisten opiskelijoiden kanssa keskustelemiseen. Koska vietän täällä aikaani lähinnä opiskelijoiden kanssa, koskee tämä nimenomaan kolmannen asteen opintoja ja Rhône-departementia, muista en osaa varmasti sanoa juuri mitään – vaikka iso osa tutuistani ei olekaan tältä alueelta alun perin kotoisin. Toivottavasti tästä on jollekulle iloa ja apua.

Tervehtiminen Ranskassa hoidetaan monille tutuilla ilmaisuilla: ”Salut!”, ”Coucou!”, ”Bonjour!” tai illalla ”Bonsoir!”. Tervehdittäessä tuttuja osa tekee poskisuudelman (eli viedään posket lähekkäin ja muiskautetaan ilmassa, tai joskus ei tarvitse edes muiskauttaa – huulet eivät siis kosketa poskia tai muitakaan kehonosia, eivätkä posketkaan kosketa, sen sijaan hartiasta voi ottaa kevyesti kiinni), mutta iso osa ei melkein koskaan. Poskisuudelmia tehdään Lyonissa päin kaksi – itse asiassa käymistäni paikoista vain Montpellierissä niitä tehdään kolme – mutta tästä ei kannata olla turhan huolissaan, jos yrittää väärää määrää, saa ainakin hauskan keskustelun eri alueiden tervehtimistavoista. Myöskään järjestyksellä  - oikea vai vasen puoli ensin – ei ole mitään määrättyä sääntöä, usein kuitenkin vasemmat posket aloittavat. Riippuu tyypistä, tervehtiikö tämä kaikkia poskisuudelmilla vai ei, eli myös ihan pelkkä sanallinen tervehdys riittää usein. On kuitenkin epäkohteliasta suudella vain jotakuta seurueesta huoneeseen tullessaan, joten jos yhtä tervehtii suudelmalla, niin sitten täytyy käydä myös kaikki muut tutut läpi, tai ainakin lähellä seisojat. Huoneessa jo valmiiksi olevien ei kuitenkaan tarvitse alkaa suudella kaikkia paikallaolijoita ihan vain sen takia, että joku sattui tulemaan paikalle eikä halunnut moikata vain sanallisesti. Poskisuudelma tehdään myöskin vain kerran päivässä, silloin kun puhutaan ensimmäistä kertaa päivän aikana. Eli jos olet aamulla jo suudellut jotakuta, samaa henkilöä ei suudella iltapäivällä uudestaan.

Pojat voivat keskenään poskisuudelman sijasta myös kätellä, ja niin tehdäänkin yleensä aina, kun joku ei ole todella hyvä kaveri. Sitten onkin vaikeaa päätellä, milloin ystävyys on tullut niin läheiseksi, että siirrytään kättelyvaiheesta poskisuudelmavaiheeseen. Tytöillä tätä ongelmaa ei ole, koska he voivat tervehtiä niin tyttöjä kuin poikiakin poskisuudelmilla. Myös esittäytyessä aloitetaan poskisuudelmilla eikä kättelyllä, vaikka minusta ainakin suomalaisena se tuntuisi luonnolliselta. Sitten usein päätyykin kättelyn ja poskisuudelman sekoitukseen, kun toinen yrittää toista ja toinen toista. Sellaisiakin kavereita, joita ei yleensä tule suudeltua, suudellaan kuitenkin sellaisissa tilanteissa, joissa itse halaisin: toivotetaan onnea syntymäpäivänä, nähdään pitkästä aikaa tai vaikka lohdutetaan jotakuta. Halaamista täällä ei juuri harrasteta, ja se onkin ihmisistä vähän jäätävää, poikkeuksena Alicia, joka halaa kaikkia koko ajan. (Muuten, ainakin minulla lukee sanakirjassa halaamisen kohdalla embrasser, mutta se tarkoittaa ainakin omassa tuttavapiirissäni nimenomaan poskisuudelmia, halaaminen ilmaistaan sanoilla faire un câlin.)

Poskisuudelman aikana tai heti jälkeen tai sitten suoraan tervehdyksen perään kuuluu aina kysyä ”ça va?” eli mitä kuuluu, sananmukaisesti ”meneekö?”. Vaikka ei edes tuntisi ihmistä mitenkään erityisen hyvin, tai esimerkiksi nimen lisäksi ollenkaan – tai vain sen verran, että tajusi, että tuon tunnen jostakin, ja tuli siksi tervehtineeksi. Siihen kuuluu vastata ”ça va”, ”menee”, ja jos oikeasti tuntee ihmisen, voi esimerkiksi äänenpainolla ilmaista, että menee tosi hyvin tai oikeasti ei mene hyvin. Hyvälle kaverille voi myös vastata ”non”, jos oikeasti joku on hätänä, esimerkiksi kun olet 39 asteen kuumeessa ja sinulla on iltapäivällä C++:n uusintatentti. Myöskin toinen tyyppi kysyy sinulta juurikin tuon saman kysymyksen, joten usein ne tulee sanoneeksi yhtä aikaa. Silloin ei välttämättä enää tarvitse erikseen vastata, koska kumpikin hämmentyy siitä, oliko toisen repliikki nyt kysymys vai vastaus. Samaa ”ça va?” kysymystä toistellaan koko päivän ajan. Sen voi esittää, jos toinen on esimerkiksi poissaolevan näköinen, hetken hiljaa, vaikuttaa vihaiselta tai surulliselta, henkilö on kaverisi etkä ole nähnyt tätä esim. tuntiin tai jos ylipäätään et keksi muuta sanottavaa. Jälleen vastataan ”ça va” ja äänenpainolla ilmaistaan olotila, sitä voi toki selittää myös laajemmin sanallisesti. Eli oikeasti kysymyksellä halutaan sanoa ”huomioin sinut”. Tuntuu aluksi hassulta – itse koetan suomeksi usein keksiä jotain tosi nokkelia keskustelunaloituksia, jotka välillä hämmentävät ihmisiä – mutta siihen tottuu nopeasti.

Kaikkia tuttuja ja semituttuja tulee moikata, ja jos vaikka sattuu kävelemään portaissa samaa matkaa, kuuluu keskustella jostakin. Sää ja ”taas ihan hirveästi kokeita, oletko jo alkanut lukea” sekä ”oletko jo saanut harjoittelupaikan kesäksi” toimii yleensä hyvin. Kadulla vastaan tullessa ei kuitenkaan tarvitse pysähtyä juttelemaan, jos ei ole kaveri – kavereilta voi kysyä ”minne olet menossa” ja se riittää ihan hyvin.

Lähtiessä kuuluu toivottaa melkein kaikissa tilanteissa, esimerkiksi ruokakaupan kassalle ”bonne journée”, ”hyvää päivänjatkoa” tai ”bonne soirée”, ”hyvää illanjatkoa”, ja näin voi sanoa myös kavereille, jos tietää, ettei heitä enää näe saman päivän aikana. Jos on hyvä kaveri, illalla on ok toivottaa myös ”bonne nuit”, ”hyvää yötä”, mutta niin ei kuulemma voi toivottaa sellaisille, joita ei vielä tunne kunnolla. Yleensä kavereille tulee kuitenkin toivotettua ”bonne courage”, ”paljon voimia” tai ”bonne chance”, ”onnea matkaan”, koska yleensä kuitenkin kaverit ovat lähdössä lukemaan kokeisiin tai koodaamaan jotain projektia tai tekemään jotakin muuta, jossa voimia ja onnea tarvitaan. (Kyllä on hilpeää tämä opiskelijaelämä Ranskassa.) Jos nyt mitään erityisempää toivotettavaa ei ole, voi sanoa myös pelkästään ”salut”, ”moikka” tai ”au revoir”, ”näkemiin”. Myös ”à Dieu”, ”hyvästi” on mahdollinen, mutta sen kanssa täytyy huomioida, että se ilmaisee, ettei nähdä enää koskaan – voi sitä silti vitsillä käyttää, tai tilanteessa ”oikeasti olen loukkaantunut, mutta naamioin sen tällaiseksi hauskaksi vitsiksi.”

Ranskalainen tapa keskustella on sellainen, jossa kaikki selittävät jotakin, ja oma asia täytyy saada sanottua kommenttien väliin. Minut on kuitenkin yleensä aina ulkomaalaisena huomioitu, ja muutenkin, jos joku on koko ajan hiljaa, tältä tulee kysyä jotakin, vaikka sitten se ça va. Turhaan ei siis kannata ranskalaisten kanssa juttelua pelätä. Mutta huomaan täällä kuitenkin puhuvani vähemmän kuin normaalisti, ehkä siksi, että vieraalla kielellä tuntuu helposti tyhmältä alkaa selittää jostakin ihan aiheeseen liittymättömästä asiasta, kuten usein suomeksi teen (”tuli tässä mieleen kun viime vuonna pelattiin D&D:tä ja sit oltiin sellaisessa vanhassa linnassa ja sit Netan hahmo oli yövartioissa ja kuului jotain ääntä ja se meni kattomaan ja näki rotan ja sit Lauri muutti mielensä ja se rotta ei ollutkaan tärkeä ja se anto Netalle yhden xp:n siitä rotan näkemisestä, vähän oli hauskaa”). (Repesin muuten tuolle eräs päivä laskareissa kun piti olla hiljaa ja naamioin sen hämmennyksiksi siitä, etten osannut laskea todennäköisyyksiä.) (Huomasitteko muuten, miten taas pääsin luontevasti pois asiasta? Tätä en osaa vielä tehdä ranskaksi, ainakaan siis luontevasti.)

Ranskalaiset ovat monessa maassa tunnettuja teitittelystä, syynä juurikin sen tyyppiset henkilöt kuin 1970-luvun tasavallan presidentti Valéry Giscard d’Estaing, joka huhun mukaan teititteli ihan kaikkia, lapsiaan, vaimoaan, jopa koiraansa. (Ranskalaisten mukaan nykyään kaikki puhuvat vain huonoa ranskaa, koska kaikki oikeaa ja hyvää ranskaa puhuvat ovat kuolleet tai hyvin vanhoja. Erityisen surullista on, että jopa valtiotasolla puhutaan miten sattuu – tästäkään syytä Sarkozy ei ollut kovin pidetty presidenttinä.) Nykyään normaalien ihmisten ei kuitenkaan tarvitse teititellä kaikkia. Kavereita ei tarvitse teititellä edes silloin, kun heitä ei vielä tunne. Itseään selvästi vanhempia ihmisiä teititellään kyllä, ja esimerkiksi kaupassa asioidessa henkilökuntaa, ja henkilökunta teitittelee kaikkia paitsi pikkulapsia. Myös opettajia teititellään, ja he teitittelevät oppilaita – yhtä poikkeusta lukuun ottamatta: meillä eräs persoonallinen 3. vuodesta vastaava luennoitsija opetteli kaikkien 120 opiskelijan etunimet ja puhuttelee kaikkia nimeltä ja sinutellen. Jotkut luennoitsijat ovat myös sinutelleet minua luokan ulkopuolella, mutta luokkatilanteessa teititelleet. Lisäksi INSA:n lääkäri sinutteli minua. En tiedä, koskeeko tämä kaikkia, vai johtuuko se siitä, että olen ulkomailta. Opettajia puhutellaan nimellä ”Monsieur” tai ”Madame”, eli jos haluat vaikka laskareissa kysyä jotakin naispuoliselta ohjaajalta, nostat kätesi ja sanot ”Madame”. Myös kaupassa ihmisiä puhutellaan sanoilla ”Monsieur”, ”Madame” tai ”Mademoiselle”. Jos on suuttunut jollekin, voi Asterixista opittuun tyyliin valittaa, että ”kun Madame ei suostunut tekemään sitä ja tätä, niin…” eli aina sanankäyttö ei ole ihan kohteliain mahdollinen.

Ranskassa on nimittäin tärkeää kunnioittaa opettajia, ainakin virallisesti. Oikeasti mielestäni täällä luennoitsijoita haukutaan HY:n matikkaan verrattuna moninkertaisesti, enkä ole matikalla vielä törmännyt esimerkiksi meemehin luennoitsijoista tai 2048:n versioon, jossa numerot on korvattu proffien nimillä. Luokan salaisessa facebook-ryhmässä tuli myös varsin jänniä kommentteja jonkun postattua sinne videon eräästä luennoitsijasta yrittämässä puhua englantia. (Kannattaa muuten katsoa, aihe on tosi kiinnostava, liittyy kandityöni aiheeseen.) (Joka ei ole vieläkään valmis. Sori Kaarlo, jos tätä luet!)

Seuraavassa postauksessa sitten keskustelufraaseja.

P.S. Olen muuten IFin ainejärjestön ensi vuoden hallituksessa. Vaikka oikeasti en ole ensi vuonna edes täällä. Jos haluatte nähdä hienon kampanjavideon ja kuulla aitoa ranskaa, sen voi katsoa täältä.

Anni, vuori ja Beaujolais

ráhkisvuođa sátni leamenddo guhkki/beaste mu, gii lean eallima juhkki/beaste mu/beaste

Dumas’n Monte Criston Kreivissä on loppupuolella kohtaus, jossa kreivi esittelee vierailleen opiaattisia huumeita kokonaisesta smaragdista kaiverretusta rasiasta. Vieraita kiinnostaa rasia mitättömän näköisiin huumepillereihin verrattuna paljon enemmän, joten kreivi vakuuttelee, että aineen vaikutus on todellakin aivan ihmeellinen. Ja kun vaikutus lakkaa, tuntuu siltä, kuin ”siirtyisi paratiisista maan päälle, Taivaasta Helvettiin, Napolin keväästä Lapinmaan pakkasiin!” – ilmeisesti Dumas ei arvostanut Lapin säitä. Lyonin kevät ei ole ihan yhtä hulppea kuin Napolin (olettaisin, en ole koskaan käynyt Napolissa keväällä tai muinakaan vuodenaikoina) mutta ehkä Annista oli silti mukava vierailla Inarista Rhône-Alpesin maakunnassa.

Anni on ihan mahtava helsinkiläinen kaverini, joka meni Inariin oppimaan saamea ja tuli nyt Lyoniin käymään pariksi päiväksi, mikä oli ihan loistavaa. Yritimme laulaa Rakkauden Haudalla saameksi ja opin uusia suomen kielen sanoja, kuten kälmeillä. Sitten kälmeilinkin Annille, että tämä on lappalaistunut ja tullut siksi hitaaksi – ja vähän muustakin, olen itse ehkä ranskalaistumassa kun tulen ironiseksi. Ja Anni selitti, että sanan lappalainen käyttö ei ole sopivaa.

Annin kanssa matkailu on myös siitä mukavaa, että Annistakin on ihan ok ja normaalia mennä yhdeksältä nukkumaan, jos väsyttää. Itse tosin menin nukkumaan vasta puoli kymmenen, kun sain Annilta Märät säpikkäät –kirjan ja sen lukeminen oli liian jännää. En ole koskaan katsonut kyseistä ohjelmaa, mutta kirjasta ja Annilta opin paljon asioita Saamenmaasta, esimerkiksi sen, miten tehdään kuivattua poronsydäntä, ja ohjelmakin vaikuttaa hauskalta.

Minä ja vuori!

Koska Anni ei varmaan ole nähnyt viime aikoina tarpeeksi lunta, vedimme hänet päiväksi Marionin kanssa vuoristoon. Lähdimme kuudelta aamulla ajamaan, jotta ehtisimme vuoren päälle ennen ruuhkia, ja olimmekin vähän ennen yhdeksää La Toussuiren hiihtokeskuksessa. Se oli erittäin jännittävää, koska en ole koskaan aikaisemmin käynyt hiihtokeskuksessa. Matkalla oma viehätyksensä oli liukuestesten sukkien vetäminen auton renkaiden päälle: en tiennyt, että sellaisia on olemassa, mutta kieltämättä kätevämpää kuin vaihtaa talvirenkaat yhden reissun takia. Söimme hyviä croissantteja ja vuokrasimme lumikengät, joilla sitten kävelimme ympyrää. Ajoimme myös hiihtohissillä, mikä oli ihan mahtavaa, ja söin tartiflettea, eli juusto-pekoni-perunalaatikkoa, mikä oli hyvää.

Hiihtohississä oli jännää!

Sunnuntaina vein Annin katsomaan lyonilaisia nähtävyyksiä, kuten kirkkoja ja roomalaisia amfiteattereita. Kävimme myös Parc Tête D’Orin puistossa ihailemassa Kissa-nimistä kirahvia ja söimme lettuja. Kotimatkalla, kun tarkoitus oli palata meille syömään juustoa, Rémi kutsuikin meidät syömään lisää lettuja. Keskustelu sujui suunnilleen näin:

-       Haluatko tulla kaverisi kanssa syömään lettuja?

-       Joo! Mihin aikaan ja minne saa tulla?

-       Meille? Mut mulla ei ole sitten mitään päällisiä.

-       Voin tuoda hilloa ja hujanaa. Mihin aikaan tullaan?

-       Voitte tulla noin 18.45, täytyy ensin lakaista lattia. Onks sulla muuten munia ja maitoa?

-       Munia on, maitoa ei, voin tuoda. Tullaan noin klo 19.

-       Ok. Ja jos sulla on voita voit ottaa sitäkin.

Rémille päästyä selvisi, että myös Alicia ja Aurélien olivat paikalla, ja olivat tuoneet jauhot, maidon ja oluen. Me taas toimme juustot mukana, sekä Beaujolais-viinin, joka oli ollut minulla jääkaapissa jo useamman kuukauden, koska kukaan ei ollut koskaan suostunut juomaan sitä.

Jos ette Beaujolais-viiniä tunne, selitän. Kyseessä on Lyonin ympäristön alueellinen viini, joka juodaan nuorena, vähän sen jälkeen kun uudet viinirypäleet kerätään syksyisin. Viinillä on suuri symbolinen merkitys, jota voisi verrata vaikka rapujuhliin Suomessa – se nyt vain kuuluu vuodenaikaan ja kauteen, ja siitä voi tehdä ison haloon kaupassa ja ravintoloissa. Toisaalta, koska se juodaan nuorena, se on aika vetistä ja useimpien tuntemieni ranskalaisten mielestä muutenkin pahaa.

Juustot tulivat syötyä, ja Beaujolais herätti odotettuja reaktioita niin Annissa kuin ranskalaisissakin:

-       Huomaatko, Anni? Tässä on tällainen vetinen jälkimaku, kun viini on nuorta.

-       Minusta myös etumaku on aika vetinen.

-       Onpas pahaa viiniä, ei mikään ihme, kun se on Beaujolais’tä.

-       Älä nyt koko ajan valita, Ada vähistä rahoistaan osti meille viiniä. (Pullo maksoi jopa 2,70 €, joten ei mikään ihme, että se ei ollut parasta mahdollista.)

-       Mutta kyllähän Ada varmasti tiesi, että se on pahaa, vai mitä Ada?... Saanko vähän lisää?

-       Et, sinä ajat.

Anni oli iloinen, kun puissa on täällä jo kukkia.

Maanantaina Anni lähti junalla pois, mutta sitä ennen ehdimme käydä kahvilassa aamiaisella. Kävimme rauhoittavia keskusteluja siitä, miten olemme vasta näin nuoria, ja tähän mennessä on jo niin monta kertaa tuntunut, että ei elämä voi muuttua enää paremmaksi, ja kuinka aina aikaisemmin ylitsepääsemättömän tuntuiset ongelmat ovat myöhemmin tuntuneet pieniltä. Ja joka ongelmat ovat ratkenneet, ja uutta, aina vain parempaa tekemistä on epäilyksistä huolimatta löytynyt.

C’est la vie ?

(”Stones Glowing in the Darkness”)

En tiennyt, että täällä olisi näin vaikeaa.

Alan pian taas kirjoittaa blogiin säännöllisemmin, nyt en ole ehtinyt enkä jaksanut.

Joulukuun alussa tein ensimmäiset tentit INSAssa. Tarkoitus oli tehdä kaksi tenttiä, datan mallintaminen ja tietokannat, mutta menin tietokantojen alussa paniikkiin ja aloin itkeä enkä oikein onnistunut lopettamaan. Valvoja huolestui ja sain mennä käytävälle yrittämään rauhoittumista, vaikka normaalisti salista ei saisi poistua kesken puolitoistatuntisen tentin. En silti rauhoittunut. Vastasin lopulta puolentoista tunnin aikana kolmeen osakysymykseen ja tentin jälkeen kanslian kiva täti vei minut terkkarille. Autossa kanslisti rauhoitteli minua – itkin edelleen – ja selitti, etten ole todellakaan ainoa, jolle on joskus käynyt näyn, kerran hän on joutunut soittamaan hätäkeskukseenkin panikoivan opiskelijan takia. Terkkari, jonka luona olin käynyt muussa yhteydessä kerran aiemmin, muisti minut, kyseli tilanteesta, vapautti minut opetuksesta loppupäiväksi ja varasi minulle ajan opintopsykologille, joka on kuulemma ennenkin toiminut vaihtarien tukena.

Uusin tentit ennen joululomaa ja nukuin lomalla paljon. Sitten palasin kouluun ja tulin taas kiireiseksi ja väsyneeksi.

Joululoman jälkeen meillä on ollut joka viikko 1 – 2 tenttiä. Joudun lukemaan niihin aika paljon, joten aikaa blogin kirjoittamiselle ei ole jäänyt. En ole ensimmäisten tenttien jälkeen panikoinut samalla lailla, mutta olen silti ollut aika huolissani tenteissä pärjäämisestä. Sain lopulta uusia tentit, ja yhdestä olen saanut arvosanankin, 4/20, joka ei riitä tentin läpäisemiseen. Seuraava mahdollisuus uusia on syyskuussa, jolloin olen jo Suomessa. Olen aika varma siitä, että mikään muu tentti ei ole mennyt sen paremmin. Ymmärrettävästi olen ollut viime aikoina aika väsynyt ja stressaantunut.

En ole tässä ihan ainutlaatuinen tapaus. Aika moni tänne tulleista vaihtareista, joiden oli tarkoitus olla vaihdossa koko vuosi, lähti tammikuun lopussa kotiin. Ainakin yksi tuntemani brittityttö jätti palaamatta joululomalta – eikä ilmeisesti saanut mitään suorituksia kasaan.

Itse en ole silti lähdössä etuajassa kotiin. Koulu on mielestäni tukenut minua hyvin, opintopsykologin kanssa jutteleminen auttoi aikatauluttamaan opiskelua paremmin, ja nyt tenttiputken loppukin häämöttää ensi viikon torstaissa.

Minulla on teille paljon asiaa, ja yritän pian kirjoittaa siitä kaikesta.

Ja kaikesta voimattomuudesta huolimatta on minulla silti täällä enemmän kivaa kuin tyhmää. Viime viikolla kävimme katsomassa uuden Ghibli-leffan ja laitoimme sinisimpukoita. Se oli mukavaa.

Korkeakoulupoliittista asiaa, osa 10

we don’t need no education/we don’t need no thought control

(Eli toinen kirjoitukseni aiheesta. Valekäpistelijänä välttelen luonnollisesti kymmenjärjestelmää, koska binäärinen on paljon parempi.)

Olin tietoverkkojen laskareissa, tehtävissä edettiin järjestyksessä, mutta kun tuli minun vuoroni, en ymmärtänyt tehtävää enkä minulle esitettyä kysymystä. Sanoin, etten oikein ymmärrä, en oikein puhu ranskaa, johon opettaja reagoi toteamalla, että sitten pitäisi lukea materiaalia hyvin etukäteen. En tajunnut vastausta, kun se annettiin, ja koko oppitunnista jäi käteen lähinnä ärsyyntynyt fiilis.

Opettaja ei kuitenkaan ollut minulle mitenkään erityisen ilkeä, vaan esitti vastaavantyylisiä huomautuksia koko laskareiden ajan. Eikö teidän pitäisi olla vireitä, tehän olette nuoria, ei kannata tuijottaa minua vaan katsoa luentokalvoista, jos olisit tehnyt muistiinpanoja siellä se lukisi, ja niin edelleen.

En tajua tuota asennetta, sanoin tunnin jälkeen kaverilleni, joka halusi auttaa ja kysyi, enkö ymmärtänyt kieltä vai sisältöä. Kuvitteleeko hän todella, että joku tässä luokassa ei halua ymmärtää? Että joku ei halua oppia?

Kaverini selitti, että joo, se on ärsyttävää, mutta se toimii, kun on pakko oppia, niin oppii myös. Eikä tuo kurssi ehkä kiinnosta erityisesti, on paljon kiinnostavampiakin juttuja, mutta kun sen käy, valmistuu joskus.

En halua millään tavalla väheksyä älykkään ja hyvin pärjäävän kaverini mielipidettä enkä sitä tosiasiaa, että ehkä joku sitten painostettuna oppiikin paremmin. Mutta olen edelleen sitä mieltä – kuten keskustelussamme totesin – että yliopistotasolla ei enää pitäisi opiskella siksi, että on pakko. Yliopistotasolla haluan opiskella siksi, että haluan oppia, haluan ymmärtää.

Opettaminen on vaikeaa, opettaminen on turhauttavaa. En siksi halua myöskään liikaa kritisoida opettajaamme, en varmasti itse osaisi opettaa yhtään sen paremmin. Eikä minusta ole väärin opettaa huonosti, mutta se, mikä minusta on huolestuttavampaa, on ajattelutapa, että oppilaita täytyy painostaa, jotta nämä oppisivat.

Minä opin, koska haluan oppia. Opiskelen, koska minua kiinnostaa se, mitä opiskelen.

Suoritan kyllä tutkintovaatimuksia, mutta en vain kasatakseni itselleni tutkinnon. Käyn pakolliset kurssit, koska luotan yliopistooni ja uskon niiden olevan hyödyllisiä, vaikka ne eivät juuri nyt tuntuisikaan kiinnostavilta. Olen onnellinen mahdollisuudesta saada osallistua opetukseen, tehdä tehtäviä ja käydä tentissä, koska pelkkä itseopiskelu ei sovi minulle. Jaksan aamulla herätä luennolle koska on siellä on pakko käydä, jotta pääsen kurssista läpi, mutta kurssilla olen, jotta oppisin sen asiat, en, jotta saisin siitä paperin käteen.

Toinen kriittisempi kohtaaminen opettajan kanssa tapahtui, kun neuloin UML-mallintamisen luennolla. Luennoitsija huomasi sen ja totesi, että eihän luennolla voi neuloa, nuo tuolla tietokoneen kanssa voivat edes esittää kuuntelevansa. Tästä en loukkaantunut, koska ymmärrän kyllä, että neulominen ei ole Ranskassa yhtä normaalia kuin Suomessa – täällä kukaan ei neulo luennolla, koska melkein kukaan ei osaa neuloa noin muutenkaan. Kyseisellä luennoitsijalla oli kyllä ilmeisesti muutenkin huono päivä, hän muun muassa lopetti luennon kymmenen minuuttia myöhässä, koska mielestään oli aloittanut sen myöhässä, kun pari oppilasta tuli sisälle liian myöhään. Tuntui silti oudolta, en usko, että kumpaakaan olisi käynyt Suomessa.

Lisäksi opin, mitä tapahtuu, kun tulee laskareihin myöhässä. Tämä ei käynyt minulle vaan eräälle ryhmäläiselleni, joka yritti tulla sisään vartin laskareiden alun jälkeen. Opettaja katsoi opiskelijaa, joka sanoi lähettäneensä kyllä ilmoituksen myöhästymisestä. Opettaja kysyi, milloin, ja opiskelija vastasi laittaneensa meilin 5 minuuttia ennen tunnin alkua. Toivottavasti vitsailette, opettaja totesi, ulos luokasta. Opiskelija jäi ulos ja opetus jatkui.

Ja näin myöhäisessä vaiheessa opintoja opettajat ovat lähtökohtaisesti ilmeisesti ihan kivoja. Prepalla ainakin joissakin kouluissa on ilmeisesti käytäntönä antaa toisinaan negatiivisia numeroita (kun arvosteluasteikko on nollasta kahteenkymmeneen), jos opiskelijan tarjoama vastaus on niin huono, että opettajan mielestä olisi parempi jättää paperi kokonaan tyhjäksi (jolloin saisi nollan). Tämä varmaan kannustaa opiskelijoita erinomaisesti riskien ottoon ja luovuuden käyttöön.

Pelkään nykyään tietoverkkojen luennoitsijaa, mutta vähän vähemmän kuin alussa kuvaamani episodin jälkeen. Luennoitsija (joka siis pitää laskarinsa itse) keksi kysellä luennolla samankaltaisen tehtävän vastauksia yleisöltä tyylillä ”te siellä sinisessä hupparissa, mikä arvoista päivittyy A:n kohdalla, kun se lähettää B:lle tietoa?”. Minultakin kysyttiin vastausta (”neiti roosa-valkoisessa pipossa, mikä aikamääre tähän laitetaan?”), jonka onneksi tiesin (”öö… pitkä?”), mutta tärisin melkein koko loppuluennon, koska säikähdin kysymystä niin paljon. En kuitenkaan koko luentoa, koska ihan luennon lopussa luennoitsija havainnollisti kommunikaatiota puhumalla vauvoista.

”Jos minulla on pitsalaatikko, ja vauva alkaa huutaa, niin pudotanko pitsalaatikon ja alan ruokkia vauvaa? Ei, lasken sen ensin pöydälle. No, kun vauvaa yrittää ruokkia, helposti se hylkää viestin eli sulkee suunsa, vaikka kuinka yrittäisi sanoa, että täältä tulee lentokone. Tai että täältä tulee hyvää dataa! Kuka saa hyvää dataa! Onko se vauva! Nam, hyvää dataa!”

(Luentosalissa on kylmä, siksi minulla oli pipo päässä. Se oli se, jonka neulominen oli kiellettyä, onneksi sain sen valmiiksi.)

(Aino, jos olisin vähän lähempänä, tulisin nyt ehdottomasti ruokkimaan Paavoa sanoin ”täältä tulee hyvää dataa”!)

Tämä ei ole EVP:tä tai muutenkaan rajantakainen teksti

I’m alive/I’m alive!

Tai siis tietysti Suomen tasavallan rajan näkökulmasta tämä teksti on rajantakainen. (Muistan joskus keskustelleeni Marikin kanssa siitä, viitataanko rajantakaisella Venäjään vai tuonpuoleiseen, mutta en kerro, kumpi oli kumpaa mieltä.)

Olen ollut nolosti kirjoittamatta blogiin kohta melkein kuukauden ajan. Mutta ei hätää, olen edelleen hengissä ja hyvissä ruumiin ja sielun voimissa!

Kerron siis asioista, jotka olen tehnyt pari viikkoa sitten, kun ne kuitenkin ovat kiinnostavia. Selittelen tässä myös, miksi blogin päivittäminen on kestänyt niin kauan. Viimeisten viikkojen aikana olen nimittäin tehnyt kaikenlaista kivaa.

Olin katsomassa improvisaatioteatteria josta en ymmärtänyt paljon mitään mutta se oli silti hauskaa, sitten täällä oli Oktoberfest-bileet (jotka järjestettiin marraskuussa, mutta mitäs pienistä) ja join saksalaista savunmakuista olutta ja söin elsassilaista ruokaa (Elsass eli Alsace on tunnetusti melkein sama asia kuin Saksa, se vain sijaitsee Ranskassa). INSAssa on nimittäin sellainen Saksa-on-kiva-yhdistys kuin Lorelei, joka järjestää Saksa-aiheisia juhlia sekä retkiä Saksaan.

Lisäksi olen käynyt kaupungilla. Kaverimme Remi tarvitsi puvun, joten lähdimme viiden hengen porukassa häiritsemään muita ihmisiä pukukaupassa, ja söimme myös vohveleita. Toisen kerran käytimme neljä tuntia etsien syntymäpäivälahjaa Alicialle, joka ei ole sama Alicia kuin se joka on ryhmässäni vaan se, joka teki minulle Totoro-kynnet. Olin jotekinkin kuvitellut, että synttärilahjaa ei tarvitsisi edes ostaa tai että ostaisimme jotakin hyvin pientä, koska Alicia oli jo pyytänyt tuomaan ruokaa synttäreille. Kaikki muut olivat kuitenkin liikkeella ”20 euroa alkaa olla jo vähän liikaa” –tyyppisellä budjetilla. Itsehän en yleensä osta niin kalliita lahjoja edes sellaisille ihmisille, jotka olen tuntenut 9-vuotiaasta asti, ja Aliciaan olimme sentään kaikki tutustuneet vasta syyskuun puolivälissä. Lopulta hankimme nelistään yhteislahjaksi kynsilakkaa ja pipon ja setelikuvasia nenäliinoja, mikä ei tullut sentään ihan niin kalliiksi.

Niillä synttäreillä oli ihan hauskaa, istuimme kaikki piirissä eikä kukaan ollut sanottavammin humalassa, vaikka alkoholia oli pöydällä aika paljon. Huomaa, ettei olla Suomessa, ainakaan normaaleissa opiskelijabileissä. (En tiedä, mitä Alicia aikoo sillä kaikella jälkeenpäin tehdä.)

Yhtenä iltana haimme pitsaa, ja olin elämäni ensimmäistä kertaa laneissa. Selvisi, että en ole oikein lan-yhteensopiva, koska tietoneeni on Mac eikä minulla ole hiirtä ja se on ongelma, koska tarkoitus oli pelata peliä nimeltä Call of Duty 4. Lopulta päädyimme pelaamaan Marionin kanssa parityönä niin että minä liikuttelin peliukkeliamme näppäimistöllä ja Marion hiirellä, mikä ei toiminut kovin hyvin, mutta oli ihan hauskaa. (Yksityiskohtana mainittakoon, että Marion oli nimennyt hahmonsa erään ei-niin-pidetyn luennoitsijan mukaan, joten ehkä joku saattoi saada aggressioitaan purettua ampumalla tätä. Mutta ei millään pahalla.) (Itse olen sen verran taikauskoinen, että en olisi nimennyt hahmoa kenenkään ihmisen mukaan, mutta en ollut nimetessä paikalla.)(Sitä paitsi minusta täällä on paljon ärsyttävämpiäkin luennoitsijoita kuin kyseinen henkilö.)

Eräänä toisena iltana kävimme kuuntelemassa Concert IF:iä eli laitoksemme oppilaita musisoimassa. Miksei tällaista ole Kumpulassa? No, INSAlla on ehkä vähän enemmän rahaa hankkia soittimia ja rakentaa suuria juhlasaleja. Kumpulassahan ei ole varsinaista juhlasalia – tai ainakaan en ole koskaan törmännyt siellä sellaiseen – eikä ainakaan vahtimestarin mukaan edes pianoa sähkökitaroista ja rumpuseteistä puhumattakaan. (Älkääkä vedotko opiskelijoiden vähyyteen, INSAssa on suunnilleen saman verran opiskelijoita kuin matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa. Tosin INSAlla on huomattavasti enemmän sponsoreita, se ehkä auttaa.)

Lisäksi olen viettänyt paljon aikaa katsoen Game of Thronesia Marionin kanssa. Nyt elämä tuntuu tyhjältä, kun olen nähnyt kaikki kolme tuotantokautta, tehkää äkkiä lisää jaksoja! Pitäisi yrittää etsiä jostakin ne kirjat englanniksi. Ranskan ongelma on kuitenkin normaalin kirjastolaitoksen puute, ja ikävä kyllä kaikki roolipeli- ja scifikerhon kirjat on ostettu joskus 80-luvulla, eikä Tulen ja jään laulu siis kuulu niihin (määritelmän mukaan). Nyt täytysi löytää joku muu hyvä sarja katsottavaksi, muuten kahden tunnin ruokatauolla tulee helposti tylsää. (Tosin nytkin kirjoitan blogia sillä kyseisellä ruokatauolla.)

Yritän siis nyt saada tänne taas tekstejä, koska kansioni Dokumentit/Ranska/Blogi alkaa olla täynnä puolikkaita kirjoituksia, joita en ole vielä ehtinyt kirjoittaa loppuun, mutta jotka haluan mielellään jakaa teidän kanssanne. Kerron kohta siis syyslomastani (siitähän on vasta kuukausi aikaa) sekä valitan lisää ranskalaisesta opetusjärjestelmästä.