Luokkaretkellä on tunnelmaa

far from the mountains and the seas

Minua oli toki varoitettu, että ranskalaisessa yliopistossa saattaisi olla koulumaisempi meininki kuin Suomessa, mutta kaikkien ei-ranskalaisten mielestä kesäopetus on tuntunut monella tapaa paluulta yläasteelle. Siitä on esimerkiksi jo jonkun aikaa, kun olen viimeksi kuulunut siihen ryhmään, jota kehotetaan siivoamaan huone yllätystupatarkastuksen varalta. Asuntojen alakerrassa istuu vuorokauden ympäri vastaava, jolta voi mennä kysymään neuvoa missä tahansa asiassa, kun netti ei toimi tai suihkusta tulee vain kylmää vettä. Olen onneksi todella mukavan ranskanopettajan ryhmässä, joten tunnille ilmeisesti pääsee, vaikka tulisi paikalle vähän myöhässä, toisin kuin joissakin ryhmissä. Eilen sateen takia siirsimme illallispiknikin sisälle ja hihittelimme todella ikämme mukaisesti, että toivottavasti kukaan ei tule tekemään tupatarkastusta juuri nyt, kun juomme viiniä ja kaikkea. Tuntui melkein kuin olisi ollut DSH:n yhdennentoista luokan Saksan-matkalla jälleen.

Tänään olen ollut tunnelmaan sopivasti hyvin luokkaretkimäisellä reissulla Annecyn kylään. Lähtöajaksi oli merkitty klo 6.45, joten heräsin kuudelta, puin ripeästi ja marssin annetulle tapaamispaikalle. Ajoissa paikalla oli noin kolmekymmentä ihmistä vajaasta kahdesta sadasta, ja pian osoittautui, että ennen lähtöä syödään yhdessä kätevästi aamiainen: kaikki 200 saivat hakea pöydästä espressomukillisen mehua ja briossia, johon sai laittaa yhdestä purkista feikki-Nutellaa tai toisesta hilloa. Myöhemmin kaikki 200 saivat hakea keksin, ja sen jälkeen vähän suklaata. Kaiken aamiaistouhun jälkeen retken vetäjät alkoivat kulkea listojen kanssa käyden läpi, olivatko kaikki paikalla. Aika monta ihmistä puuttui vielä puoli kahdeksan aikaan, ja lopulta kävi ilmi, että ainakin yksi ihminen oli luultavasti vielä huoneessaan nukkumassa. Häntä lähdettiin siis hakemaan, ja pääsimme lopulta kapuamaan busseihin kahdeksan jälkeen. Itse olin ryhmässä ”bus jaune”, ”keltainen bussi”, mutta varsinainen bussi oli punainen. Lähdimme ajamaan vain puolitoista tuntia annetun lähtöajan jälkeen, ja parin tunnin bussimatkan päästä olimme perillä.

Emme varsinaisesti vierailleet kylässä – tai kaupungissa, minusta paikka näytti melko isolta – itsessään vaan me keltaisen bussin oppilaat suuntasimme rannalle, jonne normaalisti olisi ollut kahden ja puolen euron pääsymaksu, joka onneksi sisältyi retken hintaan. Koska oli verrattain kylmä, suurin osa jäi nurmikolle pelaamaan korttia, ja vain uskaliaat lähtivät järveen uimaan. Kahdentoista aikaan saimme ruokaa: vesipullon, eväsleivän ja evässalaatin sekä omenan. Iltapäiväksi sää lämpeni, ja kävin itsekin uimassa järvessä, joka vesi oli aika lämmintä. Puoli kolmelta ryhmämme lähti vierailulle läheiseen linnaan, joka oli kaunis ja varmasti historialtaan mielenkiintoinen. Kukaan meistä ei vain tainnut ymmärtää ranskankielisestä opastuksesta mitään.

Linnan jälkeen kaikki olivat varsin iloisia siitä, että lähdimme takaisin. Koska saavuimme perille vasta kahdeksan aikaan, olimme sekä väsyneitä että nälkäisiä, mutta onneksi meidät ruokittiin taas: saimme evässalaatin jämiä, sipsejä sekä hedelmiä, ja tällä kertaa juotavaksi mehua kahden desin lasista! (Ottakaa huomioon, että kenelläkään ei ole oikeaa ruokaa jääkaapissa, koska asunnoissa on vain yksi keittolevy, jolla silläkään ei oikeastaan saisi laittaa ruokaa.) Minun kävi sääliksi retken vetäjiä, jotka joutuivat ruksailemaan meitä listoihin joka ikinen kerta, kun astuimme bussiin, poistuimme bussista, astuimme rannalle, lähdimme rannalta tai menimme linnaan. Jokuhan olisi voinut joutua hukkaan.

Kaiken kaikkiaan oli kuitenkin hauskaa, ja ehkä se sitten kuuluu kulttuuriin, että on jotenkin kamalan kätevää herättää kaikki kuudelta syömään briossia hillolla, koska ihmisiähän ei voisi vaikka käskeä tuomaan omia eväitä ja syömään ne bussissa. Tai varata alun perin sellaista aamiaista, jota voisi jakaa ihmisille bussissa. Mutta on ehkä epäkohteliasta valittaa, kun meistä huolehditaan täällä niin suurella antaumuksella.

P.S. Tänään olisi ollut joka tapauksessa hyvä päivä, koska juuri tänään sain kunnian muuttua poissaolevana maailman mahtavimman Paavon kummiksi. Onnea Paavolle! Yritin ottaa kauniita kuvia (kuten alla) jotta vanhempana ymmärtäisit, miksi en päässyt ristiäisiisi. Aino ja Jesse, ajattelen teitä ja olen edelleen todella otettu ja valtavan innoissani!

Yks päivä sun eessäsi vuostuhat on

mä olen loputon yö/ mä olen kirjallisuus/ mä oon Jeesus-lapsi ilman Maariaa

Tunnen itseni yhtä aikaa vanhaksi, nuoreksi, eurooppalaiseksi, kansainväliseksi, sulkeutuneeksi, avoimeksi ja rajoittuneeksi, ja siihen päälle samaan aikaan kielipuoleksi ja kielineroksi. Ei ehkä mikään ihme, että pää alkaa olla kipeä kaiken tämän tuntemisen jälkeen. Selitän tarkemmin:

Vanha olo seuraa siitä, että ympärilläni on yhtäkkiä iso joukko 17 – 18 –vuotiaita, jotka ovat lopettaneet lukion kotimaassaan (lähinnä Brasiliassa) ja tulleet suorittamaan koko tutkintoaan tänne. On aina yhtä kummallinen tunne jutella ihan normaalisti jonkun kanssa ja yhtäkkiä tajuta, että tuo tyyppihän on nuorempi kuin Arna, ja Arnahan oli vasta vauva (kuten kaikki pikkusiskot). Tältä porukalta sain onneksi vihdoin tietää, miksi käpistelyn peruskurssit ovat kolmannen vuoden kursseja: Ranskassa ilmeisesti luetaan pari ensimmäistä vuotta yleistä insinööreilyä, ja erikoistutaan vasta sitten. Toivon, että insinööreilyyn sisälly kovin paljon käpistelyä jo valmiiksi, koska muuten kurssikaverini tulevat osaamaan kaikenlaista paljon paremmin kuin minä.

Nuori olo taas tulee siitä, että onneksi joukossa on myös vaihtareita, jotka ovat esimerkiksi 25-vuotiaita, enkä siis ole menetetty tapaus, vaikka valmistunkin vasta joskus kolmen neljän vuoden kuluttua.

Eurooppalainen olo taas johtuu siitä, että toisten eurooppalaisten kanssa kommunikointi on kamalan helpon oloista verrattuna Euroopan ulkopuolelta tulevien kanssa kommunikointiin. Yhteistä kulttuuritaustaa on jotenkin kummasti enemmän, ja ehkä alitajuisesti jännitän vaikkapa italialaisten kanssa vähemmän, olen jo tottunut heihin tietyllä tapaa. Myös sisäinen skandinaavini nostaa päätään, ruotsalaiset ovat kivoja!

Kansainvälinen tunne seuraa siitä, että olen onnistunut välttelemään suomen puhumista lainkaan tähän mennessä, vaikka toinen suomalainen tyttö sattui samaan ranskanryhmään kanssani. Emme ole keskustelleet aiheesta, mutta saattaa olla että hänkin kuuluu siihen joukkoon, joka haluaa ulkomailla ollessaan olla ehdottomasti ulkomaalaisten kanssa. Ymmärtäisin sen hyvin, vaikka olenkin hakeutunut kummasti varsin lähellä sijaitsevien ulkomaalaisten joukkoon.

Sulkeutunut olen, koska minusta on yhtäkkiä kamalan kivaa istua rauhassa huoneessa tietokoneen kanssa puhumatta kenellekään. Avoin olen, koska teen ihan valtavasti kaikenlaista muiden ihmisten kanssa, menen koko ajan puhumaan vieraille ja yritän muistaa miljoona nimeä yhtä aikaa.

Rajoittuneisuuden tunne liittyy juuri Eurooppa-keskeisyyteen, eikö minun pitäisi olla iloinen ja innoissani, kun venezuelalaiset pyytävät minua kanssaan aamiaiselle, miksi minua häiritsee, että he puhuvat koko aamiaisen ajan espanjaa, olenko rasisti?

Ranskan kurssi alkoi vihdoin, ja olen päässyt puhumaan ranskaa hitaasti mutta varmasti. Sanojen hakeminen kestää, mutta pystyn yleensä suunnilleen ilmaisemaan kaiken, mitä haluan sanoa. Toisaalta olen puhunut ruotsia ruotsalaisille, saksaa saksalaisille ja englantia briteille, ja saanut kaikilta kehuja kielitaidostani sekä ihmettelyä siitä, miten voin osata sekä kieliä että matikkaa.

Kaikki muu sujuu hyvin, sain kampukselta 19 neliön yksiön, johon pääsen muuttamaan toivottavasti kohta, eli pian minulla pitäisi olla oma huone. (Sanoinhan olevani sulkeutunut, olen ollut vasta kolme päivää jaetussa huoneessa ja jo kyllästynyt.) Olen tehnyt tyypillisiä vaihtarijuttuja, käynyt veneturistikierroksella, syönyt oppilasjärjestön tarjoamia juustoja ja pelannut lentopalloa. Seuraavaksi olen lähdössä johonkin kaupungille viettämään iltaa melkein 20-päisessä porukassa, mutta ei hätää äiti, en ole myöhään, huomenna pitää nimittäin herätä suhteellisen aikaisin etsimään kaupungilta tietoa syksyn kulttuuritapahtumista ranskankurssin projektia varten.

Pääsin perille ja vieläpä täysissä ruumiin ja sielun voimissa

Dovahkiin, Dovahkiin/naal ok zin los vahriin

Olen ollut perillä nyt kokonaisen vuorokauden. Tässä vaiheessa tuntuu vielä siltä kuin olisin ollut maassa jo kauemmin – se varmaan kääntyy kohta tunteeksi, että olen ollut täällä vasta hetken. Pitäisi pitää asiasta kirjaa ja piirtää käyrä.

Asun tällä hetkellä jaetussa huoneessa venezuelalaisen tytön, Marielan kanssa. Mariela on ollut minua kauemmin täällä ja neuvoo minua mielellään siinä, mitä kaikkia asioita pitäisi hoitaa ja ehdotti esimerkiksi, että hankin ruokaa jääkaappiin – vaikka saan kuulemma sydä häneltäkin jogurtteja – koska koulun tarjoamat ruuat eivät oikein riitä. Vaikka on kiva saada apua, tuntuu melkein puuduttavalta saada yhtäkkiä paljon huomiota melkein tuntemattomalta ihmiseltä. Muutenkin kaipaan jo näin lyhyen ajan jälkeen omaa huonetta. En vieläkään (!) tiedä, minkä tyyppisessä asunnossa asun täällä varsinaisesti, mutta niihin olisi tarkoitus muuttaa ensi viikolla, joten kai se selviää pian.

Muutenkin opiskelijakämppä tuntuu kummalliselta. Huoneessa on suihku, mutta vessat ovat käytävällä (mikä logiikka!), lisäksi täällä on jääkaappi, sekä yksi (1) keittolevy. Ruuan laittaminen huoneissa on myös kielletty, kuten sain tänään vaihtari-infossa kuulla. Toivon, että se ei koske pysyviä asuntoja, koska kuolen muuten varmaan nälkään. En ensimmäisen päivän perusteella ole nimittäin kovin innoissani koulun omasta ruuasta. Annokseen kuuluu leipää, alkupala (esim. puolikas greippi tai pari palaa makkaraa), jälkiruoka (esim. pala kakkua) ja pääruoka (esim. papuja ja makkaraa). Salaattia ei siis varsinaisesti ruoan kanssa saa, eikä maitoa – minulla on jo ikävä UniCaféta, vaikka siellä ei saakaan kakkua. Lisäksi jo nyt, kun minulla ei ole vielä määrättyä ohjelmaa, tuntuu ajatus määrätyistä ruoka-ajoista (esim. illallinen klo 18.30 – 19.30) häiritsevältä. Saa nähdä, muuttuuko mieleni, kun yliopiston oikeasti alkaessa myös muut ruokalat aukenevat.

Hämmennyin siitä, miten vahvasti tietyt pankki- ja vakuutusfirmat sekä eräs tietty liittymäkauppa ovat lobanneet itsensä yliopistolle. Minäkin tunnollisesti avasin tilin pankille, joka lupaa yliopistomme opiskelijalle lahjana 30 euroa tilille laitettuna ja lisäksi jokaisesta opiskelijasta tukea opiskelijajärjestölle. Pankilla onkin ainoana pankkina ständi vaihtariasuntolamme alaovella, silti edelleen mietin, että mikähän temppu tässä takana on. Vieressä on Orange-liittymän ständi, joka tarjoaa hyviä kytkyliittymiä opiskelijoille – minä ostin prepaid-liittymän. Myös vakuutusyhtiö tarjoaa jonkinlaista superopiskelijavakuutusta, joka minusta kuulosti kamalan kalliilta. Eikä minulle vieläkään auennut, pitäisikö tässä ottaa vielä lisää vakuutuksia jo olemassa olevien lisäksi, vai riittävätkö ne asunnon vuokraamiseen.

Luulin saapuvani ERASMUS-parveen, mutta luulin väärin. Melkein kaikki tapaamani vaihtarit ovat eteläamerikkalaisia, mikä yllätti minut, vaikka tiesinkin monen olevan kotoisin espanjankielisestä maasta. Lentokentältä minut nouti tuutori, joka alkoi ilahtuneesti puhua kanssani samaan aikaan saapuneiden kanssa espanjaa. Olenkin ehtinyt kuulla jo varsin monta kertaa kysymyksen siitä, osaanko espanjaa. Ensin huvituin mutta nyt alan rasittua. Hei maailma, puhun jo aika montaa kieltä, en ole ehtinyt opetella teidän kaikkien äidinkieliänne vielä! Kreikassa samanlaisia kysymyksiä kuului ranskalaisilta. Olen ihan varma, että jos nyt opettelen espanjaa, kohtaan siinä yhteydessä kiinalaisia, jotka kysyvät silmät pyöreinä, enkö todellakaan puhu kiinaa.

Kielikurssi alkaa huomenna, hyvä, pääsen ehkä tutustumaan ihmisiin, jotka puhuvat suunnilleen itseni tasoisesti ranskaa. On vähän hankalaa, kun ei oikein tiedä, mitä kieltä kenellekin pitäisi puhua. Kaikki hallinnolliset asiat olen hoitanut englanniksi, koska haluan olla varma, että ymmärrän ja tulen ymmärretyksi. En kuitenkaan halua jäädä englanninkieliseen koukkuun koko ajaksi, koska haluan oppia puhumaan ranskaa kunnolla. Ja haluan päästä kieleen vähän sisään ennen kuin koulu todella alkaa. Onneksi ensimmäinen käpistelyluento on vasta 16.9., ehkä siihen mennessä osaan jo ihan keskustella ja kaikkea.

Olen tavannut jo kaksi käpistelijää, toisen Irlannista ja toisen Kolumbiasta. Molemmat vaikuttivat hiljaisilta ja rauhallisilta, kolumbialaisen juttelimmekin jo siitä, että hän ei ihan istu eteläamerikkalaiseen stereotyyppiin, joten elättelen toivoa siitä, että myös muut koulukavereistani tulevat olemaan vähemmän levottomia kuin keskimäärin. Uuden asian määrä on varsin suuri, ja tarvitsen siksi aluksi varmaankin enemmän rauhaa kuin keskimäärin.

Hyvä puoli valtavassa latinoiden määrässä on, että olen tavannut vasta yhden saksalaisen enkä vielä yhtään suomalaista. Ja onneksi osa porukasta on kotoisin Brasiliasta, he sentään puhuvat portugalia.

Lisäksi olen iloisesti yllättynyt siitä, että suuri osa ihmisistä jopa tietää, missä Suomi on ja että Helsinki on sen pääkaupunki. Parasta tähän mennessä on ollut brasilialainen, joka innostui kuullessani minun olevan Suomesta ja kertoi, että tykkää yhdestä suomalaisesta bändistä: ”Et varmaan tiedä sitä, sen nimi on Turisas.” Kun paljastin tykkääväni itsekin Turisaasta, sain kuulla olevani ensimmäinen bändiä kuunteleva, joka poika on koskaan tavannut. Olin otettu.

No ei, oikeasti parasta oli mennä kauppaan. Siksikin odotan innolla, että saan oman huoneen (siis jos saan) koska ostan sen täyteen kaikkea hyvää ja halpaa ruokaa, omnomnom. Ja jääkaappiin neljän euron rosé-viiniä, jota täytyy mennä juomaan johonkin kauas, koska opiskelija-asunnoissa ei saa nauttia alkoholia. (Eikö Ranskan pitänyt olla se sivistyneen alkoholikulttuurin maa, viiniä ruuan kanssa ja näin?)

Skyrim-musiikkia siksi, että se rauhoittaa ja kuulostaa kivalta eikä minun tarvitse ymmärtää, mitä siinä sanotaan.

Laitan kuvia joskus myöhemmin kun jaksan. 

Pakollinen lentokenttäpostaus

minä jään jälleen/yksin ilmaan/kierrän monta odotuskiekkaa/kun täältä lähden, tänne palaan/ja siipien päissä ilma virtaa

Tarkennettuna osuvampi biisi tähän tilanteeseen olisi Helsinki-Vantaan sijasta Paris Charles de Gaulle, jos sellainen olisi olemassa, koska odottelen jatkolentoani täällä, ja juuri siksi täällä on aikaa kirjoittaa pakollinen lentokenttäpostaus. Eihän tämä olisi mikään vaihtariblogi ilman klassista päivitystä lentokentältä joka voi olla hehkuttava:

”Ostin juuri sämpylän, limsan ja suklaakakun ja mietin, pitäisikö ottaa vielä viiniä, se kun on paikallista ja maksaa paljon vähemmän kuin Suomessa. Ja suklaakakku oli pehmeää ja makeaa, ja siinä oli 48 % tummaa suklaata tuoteselosteen mukaan! Joka puolella kiinnostavan näköiset ihmiset puhuvat vieraita kieliä ja söpöt vauvat hymyilevät minulle kassajonossa. Moderni lentokenttärakennus näyttää, kuinka asiakkaat on todella huomioitu: odotustilasta löytyy jopa piano, ja kyltti, jossa kehotetaan soittamaan sitä muun muassa Suomeksi! Kaupoissa näkyy herkullisia juustoja ja suklaata. Onneksi lentokoneet on keksitty, en voisi elää ilman niitä! Ah, onneksi varasin hyvin vaihtoaikaa niin ehdin nauttia lentokenttätunnelmasta kunnolla! #parischarlesdegaulle #eiffeltower”

Vaihtoehtoisesti päivitys voi olla negatiivinen:

”Kamala jono joka paikassa. Vaihdan lentoa ja jouduin siksi käymään passintarkastuksessa: jonotin ensin kamalan kauan EU-passien jonossa, kunnes tajusin, että molemmat jonot vievät samalle tiskille. Virkailija ohjaa ihmisiä jonoista tiskille ilman mitään logiikkaa. Kun olen oman jononi ensimmäisenä, tiskille pyydetään kolme kertaa toisesta jonosta ennen minua. Takanani oleva keski-ikäinen mies käskee minun vain mennä seuraavalla kerralla: just go! you have to fight! Kun sitten tiski vapautuu, yritän mennä sinne, ja toisessa jonossa seisova tyttö huomauttaa: excuse me, it’s my turn. Vastaan sisäisesti turhautuneena mutta ystävällisesti: and when is it my turn? sorry, but just don’t get how this line works! Pääsen tiskille ja saan kuulla, että jonotin väärässä paikassa! Onneksi tajusin varata tarpeeksi vaihtoaikaa, tiesin, että tässä kävisi vielä näin. Eikä vielä ole sanottu, että laukkuni löytää perille, onhan tämä kenttä tilastojen kärjessä hukatuissa matkatavaroissa! Lopulta pääsin portille ja ostin ruokaa joka on kallista, täällä on kamala melu kun jossakin porataan ja päätä särkee, jos tämä jatkuu lentoni on varmasti myöhässä! hhhnnnggg aarrghhh >(!!!”

Olen kuitenkin liian levoton päättämään, mitä mieltä olen. En ole vielä uskaltanut puhua ranskaa edes siellä kakkukahvilan kassalla, ja tällä hetkellä jännittää lähinnä, saanko suutani auki ollenkaan, kun pääsen Lyoniin asti. Toisaalta en haluaisi aloittaa keskustelua englannilla, koska no, tulin tänne puhumaan ranskaa. (Tai en tänne Pariisiin, tänne tulin vaihtamaan konetta.) Sen sijaan sellaiset pikkuasiat, kuten että löydänkö minua hakemassa olevat henkilöt kentältä tai että saanko jonkun kivan huonekaverin ja onko minulla luvattu asunto, huolestuttavat paljon vähemmän. Olen hämmentynyt siitä, kuinka jännittynyt olen. Lentokoneen lähtiessä tuntui samalta kuin Lintsillä Ukossa ennen laitteen käynnistymistä. Metafora olisi huono, jos olisin keksinyt sen tarkoituksella, mutta minusta tuntui ihan oikeasti samalta.

Muuten kaikki on kunnossa, päätä särkee vähän koska en saanut jännitykseltä oikeastaan nukuttua, mutta muuten voin hyvin. Yritän postata jotakin kiinnostavaa perille päästyäni, mutta voi olla että siihen menee pari päivää, koska uutta tekemistä on paljon – jos ette kuule minusta heti mitään, se on ihan hyvä merkki.

P.S. Luulin, että Ultra Bran Helsinki-Vantaa löytyy helposti YouTubesta, mutta eipäs löytynytkään. Kuunnelkaa se jostakin muualta, täytyy mennä koneeseen.

I quit magic!

pensaiden kaikki laulavat linnut aamulla ennen seitsemää

(Olisin oikeasti halunnut tähän Ultra Bran kappaleen Ero, kohdan ”nyt me juhlimme yhdessä ensi kertaa/ja se juhla on nimeltään/ero”, mutta sitä ei ollut YouTubessa.)                     

Alle kolme viikkoa lähtöön – oikeastaan vähän yli kaksi viikkoa, miksi viikot ovat niin lyhyitä? Maria lähti keskiviikkona vaihtoon Chileen, Anni lähtee Lappiin ihan kohta. Hei hei, nähdään vuoden päästä. Totuttuun tapaan lähdön lähestyessä Suomi alkaa näyttää yhä kirkkaammalta ja kivemmalta paikalta. Minulle tuli nimittäin täsmälleen sama tunne, ennen kuin lähdin Kreikkaan. Olin vakuuttunut, että osaan varautua, että tällä kertaa kaikki on erilaista. Ei ole.

Tietysti vaihtoon tai vastaavaan lähtemisessä parhaita puolia on, että oppii arvostamaan kaikkea sitä, mitä pitää itsestäänselvyytenä – ja ilman, että se täytyy oikeasti menettää. Mutta silti ottaa päähän. Minulla on nimittäin kamalan kivoja perheenjäseniä ja kavereita, joita en sitten vähään aikaan näe. Harmittaa esimerkiksi, etten enää ehdi käymään mummolla tänä kesänä. Ja etten pääse käymään Annin luona Lapissa tai Marikin luona Venäjällä ensi vuonna, koska olen itse poissa. (Chilessä minulla ei olisi muutenkaan varaa käydä.) Ja että ensi vuonna ”kaikki” käyvät mielenkiintoisia matikankursseja, kuten Topo II:n tai Algebra II:n, ja itse istun jossain tietokoneen ääressä syömässä pullaa ymmärtämättä opetuksesta mitään.

Muutenkin tuo salaperäinen ”kaikki” on häirinnyt minua viime aikoina. Olen takuuvarmasti ihan tylsä, kun lähden tällä tavalla lukuvuodeksi ERASMUS-vaihtoon Ranskaan, nimittäin ”kaikki” tekevät jotakin paljon mielekkäämpää. Ensinnäkin maan pitäisi olla jokin erikoisempi (kuten Marialla se Chile, Marikilla se Venäjä, Tuurella Swazimaa), ohjelman pitäisi olla jokin erikoisempi tai mieluiten ei ohjelmaa ollenkaan (koska ERASMUShan on vain biletystä ja kaikki järjestetään vaihtarille valmiiksi, Laurakin lähti Portugaliin ihan muuten vain, ja jos olisin todella itsenäinen lähtisin johonkin GoAustralia-tyyppiseen juttuun niin kuin pikkuserkkuni) ja lisäksi vuoden oleskeluhan on ihan liian lyhyt (kun Henri on viisi vuotta Münchenissä ja Marikki neljä Skotlannissa, ja puolet lukion vuosikurssistani lähti ulkomaille opiskelemaan, ja Ainokin muutti Jessen kanssa Tuupovaaralle, sekin on melkein kuin ulkomaa. Niin ja Florent muutti Suomeen, Keski-Euroopasta käsin se on ulkomaa.)

Iloitsin jo etukäteen, kuinka kätevää on olla sitten vaihdossa, kun on paljon vähemmän tavaraa, josta pitää huolta. Nyt pakatessa sisäinen materialistini on kuitenkin käynyt äänekkäämmäksi kuin aikoihin. Olen pakannut melkein kaikki kirjat banaanilaatikoihin kellariin. (Kahdeksan laatikkoa ei riitä, onko minulla muka jotenkin paljon kirjoja?) Minulla on jo nyt ikävä niitä, etenkin Harry Pottereita, miten ihmeessä selviän kymmenen kuukautta ilman Harry Pottereitani? Tai lohikäärmeteepannua? Mitä jos se menee hajalle? Kaikkein eniten minua harmittaa jättää kantele Suomeen, kymmenen kuukautta soittamatta, kymmenen!

En sen sijaan iloinnut etukäteen enkä nytkään siitä, etten voi mennä Ranskasta Annin kanssa lenkille. Tai pelata DnD:tä, minulla on kamalan hauska hahmo, koska se on bardi ja voi siksi laulaa koko ajan. Tai katsoa Doctor Whota Ollin ja Hannan kanssa. Niin ja jäähän minulta tietysti poikaystäväkin Suomeen, mutta koska meillä on niin mahtava suhde ja olemme itsenäisiä yksilöitä ja olemme sitä paitsi olleet ennenkin kaukosuhteessa, sehän ei haittaa, eihän?

Kaiken muun agstaamisen lisäksi minulla on vähän huono omatunto, että valitan siitä teille, kun iso osa teistä jää kuitenkin tänne minua kaipaamaan. (Olipa kamalan itsekkään kuuloisesti sanottu!) No, tuli teille ikävä tai ei, voitte katsoa hauskan melkein asiaan liittyvän videon, ja sitten kaikille tulee taas hyvä mieli.

Ja tulettehan sitten käymään Ranskassa?

J’aime la France

c'est la première fois pour moi que je pars au combat et j'espère être digne de la tribu de Dana

Olin tietysti tavannut joitakuita ranskalaisia myös ennen 5.7.2010 ja saapumistani Kreikkaan. Olin käynyt Ranskassa kolme kertaa, kaksi kertaa Pariisissa ja kerran Strasbourgissa, ja jutellut ikäisteni ranskalaisten kanssa riparikesänä kielikurssilla Englannissa. En tosin ymmärtänyt heidän puheestaan kovin paljon. (Itsehän olin tietysti aivan loistava englanninpuhuja jo silloin, siksi olin kielikurssillakin, uskalsin melkein avata suuni jos piti puhua englantia.)

Sitten päädyin Kreikkaan EVS-projektiin. Asuin Xylokastro-nimisessä kylässä kuusi kuukautta ja leikkasin päivisin pahvista ensin eläimiä ja sitten joulukuusia paikassa, jonka nimi oli projektikuvauksessa englanniksi Centre of Creative Work with Children ja kreikaksi KDAP eli κέντρο δημοτικό απόγευμ-jotain παιδιων, lasten kunnallinen iltapäivähoito. Pidin oleskelustani blogia Fleimin nettisivuilla, se on jo poistettu, mutta sitä mainostava artikkeli löytyy vielä. Lähinnä kielimuurin takia hengailin Kreikassa lähinnä toisten EVS:ien kanssa, joista merkittävä osa oli kotoisin Ranskasta. Pätkä erästä Kreikan-aikaista blogikirjoitustani tiivistänee, millaisen mielikuvan ranskalaisista Kreikassa muodostin:

”Ranskalaisia leimaa puutteellisen kielitaidon yhteyteen kuuluva oletus siitä, että kyllä ranskalla pärjää. On minulle yritelty vakuuttaa sitä, että kyse ei ole ylpeydestä vaan siitä, että moni ei englantia ihan oikeasti osaa. Vaikea olisi silti kuvitella, että mistään muusta maasta tuleva vapaaehtoinen lähtisi Kreikkaan puoleksi vuodeksi osaamatta edes esitellä itseään millään muulla kielellä kuin ranskalla. Mieleni tekisi kysyä, mitä tällaiset henkilöt oikein ajattelevat, mutta se ei onnistu, koska en puhu ollenkaan ranskaa (kun tämän faktan kertoo ranskalaiselle, saattaa kuulla hämmästyneen kysymyksen, että etkö tosiaankaan ollenkaan). Olen ikävä kyllä saanut ranskalaisista yleisesti ottaen myös aika tyhmän kuvan. Mielikuva ei synny ainoastaan siitä, että useimpien kanssa on pakko puhua hitaasti ja yksinkertaisesti, vaan siitä, että monen kohdalla meille molemmille tuttuja asioita on melko vähän. Ei ole kovin mukava vakuutella puolta tuntia, että Suomessa on ihan oikeasti välillä lämmin. Samoin hämmennyin suuresti, kun eräs ranskalainen tyttö ei tiennyt, mikä on Ruotsi. Toinen ranskalainen valisti tätä, että se on se Ikea-maa. Jälkeenpäin aloin epäillä, oliko tyttö vain liian hienotunteinen sanomaan, ettei ollut koskaan kuullut Suomestakaan. Toisaalta ranskalaiset vaikuttavat tuntevan oman maansa kulttuuriakin kehnosti. Oli aika turhauttavaa tulla Xylokastroon innostuttuaan lentokonelukemiseksi otetusta Camus’ta, havaita että vapaaehtoisista seitsemän on ranskalaisia ja saada selville, että heistä kukaan ei ole koskaan lukenut Camus’ta. Georges Perec soitti joillakin jotain kelloa, joillakin ei. Yksi oli sentään Victor Hugo -fani kuten minäkin. Ja mitä pitäisi ajatella siitä, että ihminen ei osaa oman maansa kansallislaulusta yhtään säkeistöä ulkoa?”

(En tosiaan osannut siihen aikaan sanoa ranskaksi juuri muuta kuin bonjour, merci, adieu.)

Arvasitteko jo, että se ainoa englantia osannut ja Victor Hugo’ta lukenut ranskalainen on Florent?

Jos joku ei sitä tiedä, Florent – ääntyy suunnilleen Floraan – on poikaystäväni. Hän on ranskalainen, ja vihaa sitä, kun hänet esitellään ranskalaisena, joten tarkennan, että oikeasti hän on vain puoliksi ranskalainen. Florentin äiti on saksalainen ja myös Florent itse asui seitsemän ensimmäistä ikävuottaan Saksassa. Sittemmin Florentin perhe muutti Florentin isän kotialueelle Alsaceen. Kirjoitan ehkä (toivottavasti) Alsacesta lisää myöhemmin, mutta totean tähän väliin, että alue on kuulunut viimeisen kahdensadan vuoden aikana vuorotellen Ranskaan ja Saksaan ja on edelleen kulttuuriltaan ja identiteetiltään niiden välimaastossa – kotimaisena vertailukohtana esimerkiksi Itä-Karjala, Ahvenanmaa ja Tornion seutu. Joten Alsacessa, saksalaisittain Elsassissa, asuminen ei ole sama asia kuin varsinaisessa Ranskassa asuminen.

Florent on nyt asunut Suomessa kaksi vuotta eikä missään nimessä ole tulossa mukaani Lyoniin, vaikka se olisi opiskelujen kannalta mahdollistakin. Hän ei enää ikinä halua asua sellaisessa maassa kuin Ranska, eikä etenkään Ranskassa itsessään. Ranskan komplementissa asumisen voimalla kestää jopa sen, ettei Suomessa kerta kaikkiaan ole hyvää leipää. (Mistä Florent valittaa edelleen kahden vuoden jälkeen joka ikinen kerta, kun syö leipää, näkee leipää, puhuu leivästä tai ajattelee leipää.)

Noin kielteinen mielipide tuntuu meistä Eiffel-tornin kuvat silmissä Ranskaa katselleista kenties hieman erikoiselta, mutta kun Florentin juttuja kuuntelee, niistä tosiaan muotoutuu kuva varsin ikävästä paikasta: Ranskassa on yli kolme miljoonaa aikuista lukutaidotonta, vaikka koulu aloitetaan yleensä kolmevuotiaana ja lopetetaan aikaisintaan 16-vuotiaana. Äärioikeiston kannatus huitelee 20 prosentissa, ja ”normaali” oikeisto alkaa olla mielipiteiltään aika lailla samanlainen kuin ääriversionsa. Vasemmisto taas ei ole vieläkään päässyt yli kommunismista. Poliiseja on joka puolella, koska katuja valvovat niin kunnallinen ja valtiollinen poliisi kuin santarmitkin. Siitä huolimatta kioskimyyjiä puukotetaan kuoliaaksi 20 euron kassan tähden. (Mitä tästä opimme oikeusvarmuuteen sekä poliisien määrän ja rikollisuuden korrelaatioon liittyen?) Toivottomat, aggressiiviset maahanmuuttajat pudottelevat pesukoneita poliisiautojen päälle, joten poliisin turvallisuuden takaamiseksi virkapuvussa tiettyihin kortteleihin meno on kokonaan kielletty, se varmasti rauhoittaakin kyseiset korttelit. Kouluissa historian ja maantiedon tuntipaikka on sama, joten maantietoa opettaa usein sellainen henkilö, jolla on vain historian maisterin tutkinto, ei lainkaan maantiedon alan koulutusta eikä tietenkään minkäänlaisia pedagogisia opintoja taustallaan. Tai sitten historiaa opettaa pelkkä maantiedon maisteri. (Tämä ehkä selittää osan tapaamieni ranskalaisten tietämättömyydestä.) Äitiysloman kesto on 4 kuukautta, jonka jälkeen vauvalle tulee vauvanhoitaja, koska äidin on pakko mennä takaisin töihin.

Suomessa opintotukea ei saa, jos on alle 20-vuotias ja asuu kotonaan ja tekee toisen asteen opintoja ja vanhemmat tienaavat liikaa. Ranskassa opintotukea ei saa, jos vanhemmat käyvät töissä.

Suomessa korruptio huolestuttaa, kun Vanhaselle on annettu tuppeen sahattua lautaa. Ranskassa korruptio huolestuttaa, kun ministerit ovat saaneet yllättäviä miljoonalahjoituksia tuntemattomilta, satunnaisilta henkilöiltä.

Suomessa homoavioliiton vastustajat kirjoittavat huolellisesti laadittuja kirjoituksia lehtiin, ja Päivi Räsänen pahoittelee televisiossa valtakunnan rappiotilaa. Ranskassa homoavioliiton vastustajat tuovat lapsensa mukaan mielenosoituksiin ja työntävät heidät eturiviin siinä toivossa, että poliisi ei uskalla käyttää kyynelkaasua väkijoukon rauhoittamiseksi. Lain mentyä läpi äärioikeistoaktivisti ampuu itsensä Notre Damen katedraalissa 1500 ihmisen edessä. Ranskan kolmanneksi suurimman puolueen (juuri se Front Nationale, jota ranskalaisista kannattaa viidesosa) puheenjohtaja Marine Le Pen ilmoittaa kunnioittavansa tekoa.

Homoavioliiton kohdalla eroa tosin selittää se, että Suomessa useimpien vastustajien syyt ovat vakaumuksellisia. Ranskassa taas homot rinnastuvat ihmisten mielissä muihin perinteistä valtiota koskeviin uhkiin, niin kuin vaikka islam. Ironista kyllä myös ääri-islamistit luonnollisesti vastustavat homoavioliittoa henkeen ja vereen.

Florent ei toki ole ainoa, jolta olen ehtinyt kuulla pahaa Ranskasta sitten kesän 2010, mutta jostakin syystä Florentin kanssa aiheesta on tullut juteltua eniten. Paljolti samaan tyyliin kertoo Ranskasta blogissaan Florentin kaveri Charlotte, joka muutti Uuteen-Seelantiin vähän alle vuosi sitten ja on niin ikään valtavan tyytyväinen Ranskan komplementissa asumiseen. Ranskaa osaavat voivat lukea Charloten hienon blogikirjoituksen yrityksestään kommunikoida ranskalaisen firman kanssa uudesta uusiseelantilaisesta työpaikastaan. (Tiivistyksenä firma suostuu vastaamaan viesteihin vain ranskan ja englannin sekoituksella, kummalla kielellä tahansa näille kirjoitti, yhtä paperia ei voida lähettää sähköpostilla koska asiasta vastaava henkilö on lomalla, eikä lopulta muutenkaan sähköpostilla, koska faksi on paljon parempi tapa hoitaa asioita.) (Joku saattaa huomata, että olen salaa matkinut blogin kirjoitustyyliä. Kursivoidut sulut ovat käteviä.) (Etenkin perättäiset sulut.)

Itse odotan innolla ja jännityksellä Ranskaa poliittisine kaaoksineen ja kummallisine yhteiskuntarakenteineen. (Toivottavasti Miriam muuten lukee tämän postauksen, olen yrittänyt käyttää monipuolisesti myös harvinaisempia kielioppirakenteita.) Ranska on varmasti ainakin hauska maa, siellä on myös kelttiräppiä, jos ette kuunnelleet linkkiä kirjoituksen alussa, kuunnelkaa se nyt. Manau oli tosi ilmeisesti suosittu bändi joskus Florentin ollessa ala-asteella.

No, jos rehellisiä ollaan, niin kyllä ihan vähän myös pelottaa.

P.S. Ajattelin ensin laittaa otsikoksi ”Rakkaudesta ruokaan: ei riittävä syy Ranskassa asumiseen”. Yritin keksiä jotakin omaperäistä, ja mieleeni tuli muinainen Atrian mainoslause: Rakkaudesta ruokaan, Atria. Lapsena tulkitsin pessimistisesti sen tarkoittavan, että avioliitossa ollaan ensin rakastuneita, mutta sitten jossakin vaiheessa suhde siirtyy tasolle, jossa se koskee lähinnä ruokaa. Tapahtuu siis siirtymisprosessi rakkaudesta ruokaan. Tämä ei liity Ranskaan millään tavalla.

J’aime la France taas on esimerkkilause ranskan alkeiskirjastani. Jostakin syystä missään muussa kieltenkirjassa en ole nähnyt lausetta ich liebe Deutschland, I love Great Britain, jag älskar Sverige, я люблю Россию tai αγαπω Ελλαδα.

P.P.S. Toivottavasti komplementti-linkki Wikipediaan avasi sanan merkityksen ei-matemaatikoille.

P.P.P.S. Toivottavasti kaikille tulee useista post scriptumeista ala-asteaikainen kirjeenvaihtoilmoitusfiilis.

Maailman suurin riisi ja muita unelmia

wenn ich ihre Haut verlies der Frühling blutet in Paris

Maailmassa on varmasti satoja lauluja, joissa kerrotaan, miten romanttista Pariisissa on, mutta päädyin silti Rammsteiniin. Videon kuvauksessa on englanninkielinen käännös tekstistä ja bonuksena tulee hauskoja Youtube-kommentteja, joissa ihmiset ”paljastavat” laulun kertovan seksistä. Hyvä tietää, kaikkihan luulivat siinä puhuttavan kukkien poimimisesta ja punaviinistä.

Harkitsin pitkään tämän kappaleen ja Notre Damen kellonsoittaja –elokuvan alun välillä. Ensimmäiset Ranskaan liittyvät mielikuvani ikinä ovat nimittäin varmasti peräisin Disneyn VHS-kaseteista. Muistan kolmevuotiaana päteneeni päiväkodissa sillä, että osaan laskea ranskaksi kymmeneen. (Opin taidon uudestaan 20-vuotiaana yliopistossa.) Päiväkoti-ikäisenä olin myös tarpeeksi kypsä tajuamaan vitsin ”Mikä on maailman suurin riisi? Pariisi!” eli tiesin, että Pariisi on joku paikka jossakin. Ja että juuri siellä on Disneyland. Ja Disneyland on varmasti parasta ikinä, koska niin sanottiin videoiden alussa ennen piirrettyjen alkua. Varmaan koko ikäluokkani muistaa mainoksen, jossa Mikki Hiiri antaa nimikirjoituksen pojalle ja mummolle. (Löysin videon vain ruotsiksi.) Tai sen, jossa isoisä ja lapsenlapsi pyörivät kahvikupeissa. (Sitten oli vielä Space Montain –laitteen mainos, mutta sitä en koskaan ymmärtänyt. Mietin ainakin pitkään, että jos asteroidit ovat kerran lähimmät naapurini, ne asuvat varmasti seinien sisällä ja ovat siten lähempänä kuin mitkään muut naapurit.)

Sitten oli luonnollisesti Notre Damen katedraali, jonka tornit kohoavat elokuvassa pilvien yläpuolelle ja jonka katolla Esmeralda kiipeilee ketterästi – Pariisin on pakko olla hieno maa! Jälkeenpäin ajateltuna pariisilaiset näyttäytyvät elokuvassa varsin ikävinä, heittelevät Quasimodoa tomaateilla ja syrjivät mustalaisia. (Hämmentävää muuten, että Quasille nauretaan torilla, mustalaiset yrittävät hirttää tämän ja lopulta Esmeraldakin valitsee tämän sijasta Febuksen, ja silti elokuvan lopussa tämä oivaltaa, kuinka maailma ei olekaan paha, vaan ainoastaan Frollo.) (Muistan pettyneeni, kun näin Notre Damen ensimmäistä kertaa. Se olikin paljon pienempi kuin elokuvassa.)

En ollut mitenkään poikkeuksellinen pitäessäni lapsena Ranskaa hienona maana. Päiväkoti-ihastukseni Kalle oli Ranskasta itse asiassa niin innoissaan, että hänen mielestään Ranska oli jopa parempi maa kuin Suomi. Kallen mielestä L’Oreal Paris oli myös parempi merkki kuin L’Oreal Kids, josta me muut tykkäsimme epäilemättä televisiomainoksen ansiosta. (Ei  kyyneliä! Ei takkuja!) L’Oreal Paris liittyi nimittäin enemmän Ranskaan, koska nimessäkin on Paris.

Toinen lapsuudenkaverini, naapurini Maria-Rosa jopa asui suurimman osan ajasta äitinsä luona Ranskassa. Maria-Rosa kertoi Ranskasta kiinnostavia juttuja, ja hänellä oli hienoja tavaroita, kuten ranskaa puhuva nukke, jonka puhetta en ymmärtänyt. Myöhemmin hänen isänsä muutti pois naapuristamme, mutta Maria-Rosa ehdotti, että tulisin käymään hänen luonaan Ranskassa, hänellä oli siellä hevonen ja poni, ja hän voisi ratsastaa hevosella ja minä ponilla. Emme kuitenkaan onnistuneet säilyttämään yhteyttä, koska olimme niin pieniä. (Myöhemmin kävi ilmi, että Maria-Rosa asui ja asuu edelleen Florentin kotiläänissä Alsacessa ja on jopa käynyt Florentin kanssa samaa lukiota, vaikkakin eri aikaan.)

Kasvaessani opin tietysti Ranskasta sellaista, mitä siitä pitäisi maana tietää – baskerit, viinit, Eiffel-torni; rakkauden kieli, kohteliaat ihmiset ja niin edelleen. Luin Kurjat ja rakastuin tietenkin Mariukseen – romanttinen haaveilija joka seuraa rakkaintaan ja kunnioittaa isänsä aatetta tämän muistoksi. (Myöhemmin luin Kurjat uudestaan. Marius näyttäytyi ailahtelevana haihattelijana, joka kieltäytyy periaatteessa oman alansa töistä ja valittaa sitten, kun ei ole rahaa matkustaa Coseten perässä. Coseten muutettua yllättäen Marius ei esimerkiksi etsi tätä, vaan päättää mennä kuolemaan, kun kokee niin suurta tuskaa. Mariusta ei tasavaltalaisena kuitenkaan häiritse lupaus Coseten perinnöstä tai ajatus siitä, että he eläisivät yhdessä vanhempiensa rahoilla lopun elämänsä. Sen sijaan Mariusta häiritsee Jean Valjeanin menneisyys rangaistusvankina, vaikka juuri Jean pelasti tämän raahaamalla tämän ruumista puolikuolleena pitkin viemäreitä. Mikä todellinen aatteenystävä. Cosettea olisi käynyt sääliksi, jos tämä ei olisi itsekin näyttäytynyt minulle aivan uudella tavalla. Esimerkki. Marius on naimisissa Coseten kanssa ja kysyy tämän mielipidettä heidän yhteisestä rahankäytöstään. Nunnakoulussa taloudenhoitoa opiskellut Cosette vastaa, ettei halua sanoa mitään, koska Marius on hänen myötään nainut myös rahat ja kysymys koskee siis Mariuksen omaisuutta. Tosin Coseten puolustukseksi tämä ei missään vaiheessa väitäkään olevansa itsenäinen nainen.)

Summa summarum, näin Ranskan varsin perinteisesti taiteen, kulttuurin ja hyvän ruuan maana, kuten varmaankin melkein kaikki suomalaiset. (Ja muunmaalaiset myös.) (Tarkemmin ajateltuna varmasti jokainen maa on omasta mielestään taiteen, kulttuurin ja hyvän ruuan maa.) Positiivinen kuvani Ranskasta on kuitenkin varmaan alun perin peräisin kauempaa. Alitajunnalleni Ranska oli – ja on ehkä edelleen – ponien, Notre Damen ja Disneylandin maa, jossa ei ole kyyneliä eikä takkuja.

Kaikki kuitenkin muuttui 5.7.2010, kun saavuin Kreikkaan ja tutustuin oikeisiin ranskalaisiin. Mutta siitä lisää seuraavalla kerralla.