Näin puhut ranskaa – suuri keskusteluopas

Love life ( la la lala la... )/C'est toi et moi ( la la la la la... )/Love life ( la la la la la...)

(Joo, tiedän, diippiä. Soi radiossa usein täällä niin halusin jakaa teidänkin kanssanne.)

Olen jo monta kuukautta aikonut kirjoittaa täällä muodostamani aukottoman keskusteluoppaan ranskalaisten opiskelijoiden kanssa keskustelemiseen. Koska vietän täällä aikaani lähinnä opiskelijoiden kanssa, koskee tämä nimenomaan kolmannen asteen opintoja ja Rhône-departementia, muista en osaa varmasti sanoa juuri mitään – vaikka iso osa tutuistani ei olekaan tältä alueelta alun perin kotoisin. Toivottavasti tästä on jollekulle iloa ja apua.

Tervehtiminen Ranskassa hoidetaan monille tutuilla ilmaisuilla: ”Salut!”, ”Coucou!”, ”Bonjour!” tai illalla ”Bonsoir!”. Tervehdittäessä tuttuja osa tekee poskisuudelman (eli viedään posket lähekkäin ja muiskautetaan ilmassa, tai joskus ei tarvitse edes muiskauttaa – huulet eivät siis kosketa poskia tai muitakaan kehonosia, eivätkä posketkaan kosketa, sen sijaan hartiasta voi ottaa kevyesti kiinni), mutta iso osa ei melkein koskaan. Poskisuudelmia tehdään Lyonissa päin kaksi – itse asiassa käymistäni paikoista vain Montpellierissä niitä tehdään kolme – mutta tästä ei kannata olla turhan huolissaan, jos yrittää väärää määrää, saa ainakin hauskan keskustelun eri alueiden tervehtimistavoista. Myöskään järjestyksellä  - oikea vai vasen puoli ensin – ei ole mitään määrättyä sääntöä, usein kuitenkin vasemmat posket aloittavat. Riippuu tyypistä, tervehtiikö tämä kaikkia poskisuudelmilla vai ei, eli myös ihan pelkkä sanallinen tervehdys riittää usein. On kuitenkin epäkohteliasta suudella vain jotakuta seurueesta huoneeseen tullessaan, joten jos yhtä tervehtii suudelmalla, niin sitten täytyy käydä myös kaikki muut tutut läpi, tai ainakin lähellä seisojat. Huoneessa jo valmiiksi olevien ei kuitenkaan tarvitse alkaa suudella kaikkia paikallaolijoita ihan vain sen takia, että joku sattui tulemaan paikalle eikä halunnut moikata vain sanallisesti. Poskisuudelma tehdään myöskin vain kerran päivässä, silloin kun puhutaan ensimmäistä kertaa päivän aikana. Eli jos olet aamulla jo suudellut jotakuta, samaa henkilöä ei suudella iltapäivällä uudestaan.

Pojat voivat keskenään poskisuudelman sijasta myös kätellä, ja niin tehdäänkin yleensä aina, kun joku ei ole todella hyvä kaveri. Sitten onkin vaikeaa päätellä, milloin ystävyys on tullut niin läheiseksi, että siirrytään kättelyvaiheesta poskisuudelmavaiheeseen. Tytöillä tätä ongelmaa ei ole, koska he voivat tervehtiä niin tyttöjä kuin poikiakin poskisuudelmilla. Myös esittäytyessä aloitetaan poskisuudelmilla eikä kättelyllä, vaikka minusta ainakin suomalaisena se tuntuisi luonnolliselta. Sitten usein päätyykin kättelyn ja poskisuudelman sekoitukseen, kun toinen yrittää toista ja toinen toista. Sellaisiakin kavereita, joita ei yleensä tule suudeltua, suudellaan kuitenkin sellaisissa tilanteissa, joissa itse halaisin: toivotetaan onnea syntymäpäivänä, nähdään pitkästä aikaa tai vaikka lohdutetaan jotakuta. Halaamista täällä ei juuri harrasteta, ja se onkin ihmisistä vähän jäätävää, poikkeuksena Alicia, joka halaa kaikkia koko ajan. (Muuten, ainakin minulla lukee sanakirjassa halaamisen kohdalla embrasser, mutta se tarkoittaa ainakin omassa tuttavapiirissäni nimenomaan poskisuudelmia, halaaminen ilmaistaan sanoilla faire un câlin.)

Poskisuudelman aikana tai heti jälkeen tai sitten suoraan tervehdyksen perään kuuluu aina kysyä ”ça va?” eli mitä kuuluu, sananmukaisesti ”meneekö?”. Vaikka ei edes tuntisi ihmistä mitenkään erityisen hyvin, tai esimerkiksi nimen lisäksi ollenkaan – tai vain sen verran, että tajusi, että tuon tunnen jostakin, ja tuli siksi tervehtineeksi. Siihen kuuluu vastata ”ça va”, ”menee”, ja jos oikeasti tuntee ihmisen, voi esimerkiksi äänenpainolla ilmaista, että menee tosi hyvin tai oikeasti ei mene hyvin. Hyvälle kaverille voi myös vastata ”non”, jos oikeasti joku on hätänä, esimerkiksi kun olet 39 asteen kuumeessa ja sinulla on iltapäivällä C++:n uusintatentti. Myöskin toinen tyyppi kysyy sinulta juurikin tuon saman kysymyksen, joten usein ne tulee sanoneeksi yhtä aikaa. Silloin ei välttämättä enää tarvitse erikseen vastata, koska kumpikin hämmentyy siitä, oliko toisen repliikki nyt kysymys vai vastaus. Samaa ”ça va?” kysymystä toistellaan koko päivän ajan. Sen voi esittää, jos toinen on esimerkiksi poissaolevan näköinen, hetken hiljaa, vaikuttaa vihaiselta tai surulliselta, henkilö on kaverisi etkä ole nähnyt tätä esim. tuntiin tai jos ylipäätään et keksi muuta sanottavaa. Jälleen vastataan ”ça va” ja äänenpainolla ilmaistaan olotila, sitä voi toki selittää myös laajemmin sanallisesti. Eli oikeasti kysymyksellä halutaan sanoa ”huomioin sinut”. Tuntuu aluksi hassulta – itse koetan suomeksi usein keksiä jotain tosi nokkelia keskustelunaloituksia, jotka välillä hämmentävät ihmisiä – mutta siihen tottuu nopeasti.

Kaikkia tuttuja ja semituttuja tulee moikata, ja jos vaikka sattuu kävelemään portaissa samaa matkaa, kuuluu keskustella jostakin. Sää ja ”taas ihan hirveästi kokeita, oletko jo alkanut lukea” sekä ”oletko jo saanut harjoittelupaikan kesäksi” toimii yleensä hyvin. Kadulla vastaan tullessa ei kuitenkaan tarvitse pysähtyä juttelemaan, jos ei ole kaveri – kavereilta voi kysyä ”minne olet menossa” ja se riittää ihan hyvin.

Lähtiessä kuuluu toivottaa melkein kaikissa tilanteissa, esimerkiksi ruokakaupan kassalle ”bonne journée”, ”hyvää päivänjatkoa” tai ”bonne soirée”, ”hyvää illanjatkoa”, ja näin voi sanoa myös kavereille, jos tietää, ettei heitä enää näe saman päivän aikana. Jos on hyvä kaveri, illalla on ok toivottaa myös ”bonne nuit”, ”hyvää yötä”, mutta niin ei kuulemma voi toivottaa sellaisille, joita ei vielä tunne kunnolla. Yleensä kavereille tulee kuitenkin toivotettua ”bonne courage”, ”paljon voimia” tai ”bonne chance”, ”onnea matkaan”, koska yleensä kuitenkin kaverit ovat lähdössä lukemaan kokeisiin tai koodaamaan jotain projektia tai tekemään jotakin muuta, jossa voimia ja onnea tarvitaan. (Kyllä on hilpeää tämä opiskelijaelämä Ranskassa.) Jos nyt mitään erityisempää toivotettavaa ei ole, voi sanoa myös pelkästään ”salut”, ”moikka” tai ”au revoir”, ”näkemiin”. Myös ”à Dieu”, ”hyvästi” on mahdollinen, mutta sen kanssa täytyy huomioida, että se ilmaisee, ettei nähdä enää koskaan – voi sitä silti vitsillä käyttää, tai tilanteessa ”oikeasti olen loukkaantunut, mutta naamioin sen tällaiseksi hauskaksi vitsiksi.”

Ranskalainen tapa keskustella on sellainen, jossa kaikki selittävät jotakin, ja oma asia täytyy saada sanottua kommenttien väliin. Minut on kuitenkin yleensä aina ulkomaalaisena huomioitu, ja muutenkin, jos joku on koko ajan hiljaa, tältä tulee kysyä jotakin, vaikka sitten se ça va. Turhaan ei siis kannata ranskalaisten kanssa juttelua pelätä. Mutta huomaan täällä kuitenkin puhuvani vähemmän kuin normaalisti, ehkä siksi, että vieraalla kielellä tuntuu helposti tyhmältä alkaa selittää jostakin ihan aiheeseen liittymättömästä asiasta, kuten usein suomeksi teen (”tuli tässä mieleen kun viime vuonna pelattiin D&D:tä ja sit oltiin sellaisessa vanhassa linnassa ja sit Netan hahmo oli yövartioissa ja kuului jotain ääntä ja se meni kattomaan ja näki rotan ja sit Lauri muutti mielensä ja se rotta ei ollutkaan tärkeä ja se anto Netalle yhden xp:n siitä rotan näkemisestä, vähän oli hauskaa”). (Repesin muuten tuolle eräs päivä laskareissa kun piti olla hiljaa ja naamioin sen hämmennyksiksi siitä, etten osannut laskea todennäköisyyksiä.) (Huomasitteko muuten, miten taas pääsin luontevasti pois asiasta? Tätä en osaa vielä tehdä ranskaksi, ainakaan siis luontevasti.)

Ranskalaiset ovat monessa maassa tunnettuja teitittelystä, syynä juurikin sen tyyppiset henkilöt kuin 1970-luvun tasavallan presidentti Valéry Giscard d’Estaing, joka huhun mukaan teititteli ihan kaikkia, lapsiaan, vaimoaan, jopa koiraansa. (Ranskalaisten mukaan nykyään kaikki puhuvat vain huonoa ranskaa, koska kaikki oikeaa ja hyvää ranskaa puhuvat ovat kuolleet tai hyvin vanhoja. Erityisen surullista on, että jopa valtiotasolla puhutaan miten sattuu – tästäkään syytä Sarkozy ei ollut kovin pidetty presidenttinä.) Nykyään normaalien ihmisten ei kuitenkaan tarvitse teititellä kaikkia. Kavereita ei tarvitse teititellä edes silloin, kun heitä ei vielä tunne. Itseään selvästi vanhempia ihmisiä teititellään kyllä, ja esimerkiksi kaupassa asioidessa henkilökuntaa, ja henkilökunta teitittelee kaikkia paitsi pikkulapsia. Myös opettajia teititellään, ja he teitittelevät oppilaita – yhtä poikkeusta lukuun ottamatta: meillä eräs persoonallinen 3. vuodesta vastaava luennoitsija opetteli kaikkien 120 opiskelijan etunimet ja puhuttelee kaikkia nimeltä ja sinutellen. Jotkut luennoitsijat ovat myös sinutelleet minua luokan ulkopuolella, mutta luokkatilanteessa teititelleet. Lisäksi INSA:n lääkäri sinutteli minua. En tiedä, koskeeko tämä kaikkia, vai johtuuko se siitä, että olen ulkomailta. Opettajia puhutellaan nimellä ”Monsieur” tai ”Madame”, eli jos haluat vaikka laskareissa kysyä jotakin naispuoliselta ohjaajalta, nostat kätesi ja sanot ”Madame”. Myös kaupassa ihmisiä puhutellaan sanoilla ”Monsieur”, ”Madame” tai ”Mademoiselle”. Jos on suuttunut jollekin, voi Asterixista opittuun tyyliin valittaa, että ”kun Madame ei suostunut tekemään sitä ja tätä, niin…” eli aina sanankäyttö ei ole ihan kohteliain mahdollinen.

Ranskassa on nimittäin tärkeää kunnioittaa opettajia, ainakin virallisesti. Oikeasti mielestäni täällä luennoitsijoita haukutaan HY:n matikkaan verrattuna moninkertaisesti, enkä ole matikalla vielä törmännyt esimerkiksi meemehin luennoitsijoista tai 2048:n versioon, jossa numerot on korvattu proffien nimillä. Luokan salaisessa facebook-ryhmässä tuli myös varsin jänniä kommentteja jonkun postattua sinne videon eräästä luennoitsijasta yrittämässä puhua englantia. (Kannattaa muuten katsoa, aihe on tosi kiinnostava, liittyy kandityöni aiheeseen.) (Joka ei ole vieläkään valmis. Sori Kaarlo, jos tätä luet!)

Seuraavassa postauksessa sitten keskustelufraaseja.

P.S. Olen muuten IFin ainejärjestön ensi vuoden hallituksessa. Vaikka oikeasti en ole ensi vuonna edes täällä. Jos haluatte nähdä hienon kampanjavideon ja kuulla aitoa ranskaa, sen voi katsoa täältä.

Anni, vuori ja Beaujolais

ráhkisvuođa sátni leamenddo guhkki/beaste mu, gii lean eallima juhkki/beaste mu/beaste

Dumas’n Monte Criston Kreivissä on loppupuolella kohtaus, jossa kreivi esittelee vierailleen opiaattisia huumeita kokonaisesta smaragdista kaiverretusta rasiasta. Vieraita kiinnostaa rasia mitättömän näköisiin huumepillereihin verrattuna paljon enemmän, joten kreivi vakuuttelee, että aineen vaikutus on todellakin aivan ihmeellinen. Ja kun vaikutus lakkaa, tuntuu siltä, kuin ”siirtyisi paratiisista maan päälle, Taivaasta Helvettiin, Napolin keväästä Lapinmaan pakkasiin!” – ilmeisesti Dumas ei arvostanut Lapin säitä. Lyonin kevät ei ole ihan yhtä hulppea kuin Napolin (olettaisin, en ole koskaan käynyt Napolissa keväällä tai muinakaan vuodenaikoina) mutta ehkä Annista oli silti mukava vierailla Inarista Rhône-Alpesin maakunnassa.

Anni on ihan mahtava helsinkiläinen kaverini, joka meni Inariin oppimaan saamea ja tuli nyt Lyoniin käymään pariksi päiväksi, mikä oli ihan loistavaa. Yritimme laulaa Rakkauden Haudalla saameksi ja opin uusia suomen kielen sanoja, kuten kälmeillä. Sitten kälmeilinkin Annille, että tämä on lappalaistunut ja tullut siksi hitaaksi – ja vähän muustakin, olen itse ehkä ranskalaistumassa kun tulen ironiseksi. Ja Anni selitti, että sanan lappalainen käyttö ei ole sopivaa.

Annin kanssa matkailu on myös siitä mukavaa, että Annistakin on ihan ok ja normaalia mennä yhdeksältä nukkumaan, jos väsyttää. Itse tosin menin nukkumaan vasta puoli kymmenen, kun sain Annilta Märät säpikkäät –kirjan ja sen lukeminen oli liian jännää. En ole koskaan katsonut kyseistä ohjelmaa, mutta kirjasta ja Annilta opin paljon asioita Saamenmaasta, esimerkiksi sen, miten tehdään kuivattua poronsydäntä, ja ohjelmakin vaikuttaa hauskalta.

Minä ja vuori!

Koska Anni ei varmaan ole nähnyt viime aikoina tarpeeksi lunta, vedimme hänet päiväksi Marionin kanssa vuoristoon. Lähdimme kuudelta aamulla ajamaan, jotta ehtisimme vuoren päälle ennen ruuhkia, ja olimmekin vähän ennen yhdeksää La Toussuiren hiihtokeskuksessa. Se oli erittäin jännittävää, koska en ole koskaan aikaisemmin käynyt hiihtokeskuksessa. Matkalla oma viehätyksensä oli liukuestesten sukkien vetäminen auton renkaiden päälle: en tiennyt, että sellaisia on olemassa, mutta kieltämättä kätevämpää kuin vaihtaa talvirenkaat yhden reissun takia. Söimme hyviä croissantteja ja vuokrasimme lumikengät, joilla sitten kävelimme ympyrää. Ajoimme myös hiihtohissillä, mikä oli ihan mahtavaa, ja söin tartiflettea, eli juusto-pekoni-perunalaatikkoa, mikä oli hyvää.

Hiihtohississä oli jännää!

Sunnuntaina vein Annin katsomaan lyonilaisia nähtävyyksiä, kuten kirkkoja ja roomalaisia amfiteattereita. Kävimme myös Parc Tête D’Orin puistossa ihailemassa Kissa-nimistä kirahvia ja söimme lettuja. Kotimatkalla, kun tarkoitus oli palata meille syömään juustoa, Rémi kutsuikin meidät syömään lisää lettuja. Keskustelu sujui suunnilleen näin:

-       Haluatko tulla kaverisi kanssa syömään lettuja?

-       Joo! Mihin aikaan ja minne saa tulla?

-       Meille? Mut mulla ei ole sitten mitään päällisiä.

-       Voin tuoda hilloa ja hujanaa. Mihin aikaan tullaan?

-       Voitte tulla noin 18.45, täytyy ensin lakaista lattia. Onks sulla muuten munia ja maitoa?

-       Munia on, maitoa ei, voin tuoda. Tullaan noin klo 19.

-       Ok. Ja jos sulla on voita voit ottaa sitäkin.

Rémille päästyä selvisi, että myös Alicia ja Aurélien olivat paikalla, ja olivat tuoneet jauhot, maidon ja oluen. Me taas toimme juustot mukana, sekä Beaujolais-viinin, joka oli ollut minulla jääkaapissa jo useamman kuukauden, koska kukaan ei ollut koskaan suostunut juomaan sitä.

Jos ette Beaujolais-viiniä tunne, selitän. Kyseessä on Lyonin ympäristön alueellinen viini, joka juodaan nuorena, vähän sen jälkeen kun uudet viinirypäleet kerätään syksyisin. Viinillä on suuri symbolinen merkitys, jota voisi verrata vaikka rapujuhliin Suomessa – se nyt vain kuuluu vuodenaikaan ja kauteen, ja siitä voi tehdä ison haloon kaupassa ja ravintoloissa. Toisaalta, koska se juodaan nuorena, se on aika vetistä ja useimpien tuntemieni ranskalaisten mielestä muutenkin pahaa.

Juustot tulivat syötyä, ja Beaujolais herätti odotettuja reaktioita niin Annissa kuin ranskalaisissakin:

-       Huomaatko, Anni? Tässä on tällainen vetinen jälkimaku, kun viini on nuorta.

-       Minusta myös etumaku on aika vetinen.

-       Onpas pahaa viiniä, ei mikään ihme, kun se on Beaujolais’tä.

-       Älä nyt koko ajan valita, Ada vähistä rahoistaan osti meille viiniä. (Pullo maksoi jopa 2,70 €, joten ei mikään ihme, että se ei ollut parasta mahdollista.)

-       Mutta kyllähän Ada varmasti tiesi, että se on pahaa, vai mitä Ada?... Saanko vähän lisää?

-       Et, sinä ajat.

Anni oli iloinen, kun puissa on täällä jo kukkia.

Maanantaina Anni lähti junalla pois, mutta sitä ennen ehdimme käydä kahvilassa aamiaisella. Kävimme rauhoittavia keskusteluja siitä, miten olemme vasta näin nuoria, ja tähän mennessä on jo niin monta kertaa tuntunut, että ei elämä voi muuttua enää paremmaksi, ja kuinka aina aikaisemmin ylitsepääsemättömän tuntuiset ongelmat ovat myöhemmin tuntuneet pieniltä. Ja joka ongelmat ovat ratkenneet, ja uutta, aina vain parempaa tekemistä on epäilyksistä huolimatta löytynyt.

C’est la vie ?

(”Stones Glowing in the Darkness”)

En tiennyt, että täällä olisi näin vaikeaa.

Alan pian taas kirjoittaa blogiin säännöllisemmin, nyt en ole ehtinyt enkä jaksanut.

Joulukuun alussa tein ensimmäiset tentit INSAssa. Tarkoitus oli tehdä kaksi tenttiä, datan mallintaminen ja tietokannat, mutta menin tietokantojen alussa paniikkiin ja aloin itkeä enkä oikein onnistunut lopettamaan. Valvoja huolestui ja sain mennä käytävälle yrittämään rauhoittumista, vaikka normaalisti salista ei saisi poistua kesken puolitoistatuntisen tentin. En silti rauhoittunut. Vastasin lopulta puolentoista tunnin aikana kolmeen osakysymykseen ja tentin jälkeen kanslian kiva täti vei minut terkkarille. Autossa kanslisti rauhoitteli minua – itkin edelleen – ja selitti, etten ole todellakaan ainoa, jolle on joskus käynyt näyn, kerran hän on joutunut soittamaan hätäkeskukseenkin panikoivan opiskelijan takia. Terkkari, jonka luona olin käynyt muussa yhteydessä kerran aiemmin, muisti minut, kyseli tilanteesta, vapautti minut opetuksesta loppupäiväksi ja varasi minulle ajan opintopsykologille, joka on kuulemma ennenkin toiminut vaihtarien tukena.

Uusin tentit ennen joululomaa ja nukuin lomalla paljon. Sitten palasin kouluun ja tulin taas kiireiseksi ja väsyneeksi.

Joululoman jälkeen meillä on ollut joka viikko 1 – 2 tenttiä. Joudun lukemaan niihin aika paljon, joten aikaa blogin kirjoittamiselle ei ole jäänyt. En ole ensimmäisten tenttien jälkeen panikoinut samalla lailla, mutta olen silti ollut aika huolissani tenteissä pärjäämisestä. Sain lopulta uusia tentit, ja yhdestä olen saanut arvosanankin, 4/20, joka ei riitä tentin läpäisemiseen. Seuraava mahdollisuus uusia on syyskuussa, jolloin olen jo Suomessa. Olen aika varma siitä, että mikään muu tentti ei ole mennyt sen paremmin. Ymmärrettävästi olen ollut viime aikoina aika väsynyt ja stressaantunut.

En ole tässä ihan ainutlaatuinen tapaus. Aika moni tänne tulleista vaihtareista, joiden oli tarkoitus olla vaihdossa koko vuosi, lähti tammikuun lopussa kotiin. Ainakin yksi tuntemani brittityttö jätti palaamatta joululomalta – eikä ilmeisesti saanut mitään suorituksia kasaan.

Itse en ole silti lähdössä etuajassa kotiin. Koulu on mielestäni tukenut minua hyvin, opintopsykologin kanssa jutteleminen auttoi aikatauluttamaan opiskelua paremmin, ja nyt tenttiputken loppukin häämöttää ensi viikon torstaissa.

Minulla on teille paljon asiaa, ja yritän pian kirjoittaa siitä kaikesta.

Ja kaikesta voimattomuudesta huolimatta on minulla silti täällä enemmän kivaa kuin tyhmää. Viime viikolla kävimme katsomassa uuden Ghibli-leffan ja laitoimme sinisimpukoita. Se oli mukavaa.

Korkeakoulupoliittista asiaa, osa 10

we don’t need no education/we don’t need no thought control

(Eli toinen kirjoitukseni aiheesta. Valekäpistelijänä välttelen luonnollisesti kymmenjärjestelmää, koska binäärinen on paljon parempi.)

Olin tietoverkkojen laskareissa, tehtävissä edettiin järjestyksessä, mutta kun tuli minun vuoroni, en ymmärtänyt tehtävää enkä minulle esitettyä kysymystä. Sanoin, etten oikein ymmärrä, en oikein puhu ranskaa, johon opettaja reagoi toteamalla, että sitten pitäisi lukea materiaalia hyvin etukäteen. En tajunnut vastausta, kun se annettiin, ja koko oppitunnista jäi käteen lähinnä ärsyyntynyt fiilis.

Opettaja ei kuitenkaan ollut minulle mitenkään erityisen ilkeä, vaan esitti vastaavantyylisiä huomautuksia koko laskareiden ajan. Eikö teidän pitäisi olla vireitä, tehän olette nuoria, ei kannata tuijottaa minua vaan katsoa luentokalvoista, jos olisit tehnyt muistiinpanoja siellä se lukisi, ja niin edelleen.

En tajua tuota asennetta, sanoin tunnin jälkeen kaverilleni, joka halusi auttaa ja kysyi, enkö ymmärtänyt kieltä vai sisältöä. Kuvitteleeko hän todella, että joku tässä luokassa ei halua ymmärtää? Että joku ei halua oppia?

Kaverini selitti, että joo, se on ärsyttävää, mutta se toimii, kun on pakko oppia, niin oppii myös. Eikä tuo kurssi ehkä kiinnosta erityisesti, on paljon kiinnostavampiakin juttuja, mutta kun sen käy, valmistuu joskus.

En halua millään tavalla väheksyä älykkään ja hyvin pärjäävän kaverini mielipidettä enkä sitä tosiasiaa, että ehkä joku sitten painostettuna oppiikin paremmin. Mutta olen edelleen sitä mieltä – kuten keskustelussamme totesin – että yliopistotasolla ei enää pitäisi opiskella siksi, että on pakko. Yliopistotasolla haluan opiskella siksi, että haluan oppia, haluan ymmärtää.

Opettaminen on vaikeaa, opettaminen on turhauttavaa. En siksi halua myöskään liikaa kritisoida opettajaamme, en varmasti itse osaisi opettaa yhtään sen paremmin. Eikä minusta ole väärin opettaa huonosti, mutta se, mikä minusta on huolestuttavampaa, on ajattelutapa, että oppilaita täytyy painostaa, jotta nämä oppisivat.

Minä opin, koska haluan oppia. Opiskelen, koska minua kiinnostaa se, mitä opiskelen.

Suoritan kyllä tutkintovaatimuksia, mutta en vain kasatakseni itselleni tutkinnon. Käyn pakolliset kurssit, koska luotan yliopistooni ja uskon niiden olevan hyödyllisiä, vaikka ne eivät juuri nyt tuntuisikaan kiinnostavilta. Olen onnellinen mahdollisuudesta saada osallistua opetukseen, tehdä tehtäviä ja käydä tentissä, koska pelkkä itseopiskelu ei sovi minulle. Jaksan aamulla herätä luennolle koska on siellä on pakko käydä, jotta pääsen kurssista läpi, mutta kurssilla olen, jotta oppisin sen asiat, en, jotta saisin siitä paperin käteen.

Toinen kriittisempi kohtaaminen opettajan kanssa tapahtui, kun neuloin UML-mallintamisen luennolla. Luennoitsija huomasi sen ja totesi, että eihän luennolla voi neuloa, nuo tuolla tietokoneen kanssa voivat edes esittää kuuntelevansa. Tästä en loukkaantunut, koska ymmärrän kyllä, että neulominen ei ole Ranskassa yhtä normaalia kuin Suomessa – täällä kukaan ei neulo luennolla, koska melkein kukaan ei osaa neuloa noin muutenkaan. Kyseisellä luennoitsijalla oli kyllä ilmeisesti muutenkin huono päivä, hän muun muassa lopetti luennon kymmenen minuuttia myöhässä, koska mielestään oli aloittanut sen myöhässä, kun pari oppilasta tuli sisälle liian myöhään. Tuntui silti oudolta, en usko, että kumpaakaan olisi käynyt Suomessa.

Lisäksi opin, mitä tapahtuu, kun tulee laskareihin myöhässä. Tämä ei käynyt minulle vaan eräälle ryhmäläiselleni, joka yritti tulla sisään vartin laskareiden alun jälkeen. Opettaja katsoi opiskelijaa, joka sanoi lähettäneensä kyllä ilmoituksen myöhästymisestä. Opettaja kysyi, milloin, ja opiskelija vastasi laittaneensa meilin 5 minuuttia ennen tunnin alkua. Toivottavasti vitsailette, opettaja totesi, ulos luokasta. Opiskelija jäi ulos ja opetus jatkui.

Ja näin myöhäisessä vaiheessa opintoja opettajat ovat lähtökohtaisesti ilmeisesti ihan kivoja. Prepalla ainakin joissakin kouluissa on ilmeisesti käytäntönä antaa toisinaan negatiivisia numeroita (kun arvosteluasteikko on nollasta kahteenkymmeneen), jos opiskelijan tarjoama vastaus on niin huono, että opettajan mielestä olisi parempi jättää paperi kokonaan tyhjäksi (jolloin saisi nollan). Tämä varmaan kannustaa opiskelijoita erinomaisesti riskien ottoon ja luovuuden käyttöön.

Pelkään nykyään tietoverkkojen luennoitsijaa, mutta vähän vähemmän kuin alussa kuvaamani episodin jälkeen. Luennoitsija (joka siis pitää laskarinsa itse) keksi kysellä luennolla samankaltaisen tehtävän vastauksia yleisöltä tyylillä ”te siellä sinisessä hupparissa, mikä arvoista päivittyy A:n kohdalla, kun se lähettää B:lle tietoa?”. Minultakin kysyttiin vastausta (”neiti roosa-valkoisessa pipossa, mikä aikamääre tähän laitetaan?”), jonka onneksi tiesin (”öö… pitkä?”), mutta tärisin melkein koko loppuluennon, koska säikähdin kysymystä niin paljon. En kuitenkaan koko luentoa, koska ihan luennon lopussa luennoitsija havainnollisti kommunikaatiota puhumalla vauvoista.

”Jos minulla on pitsalaatikko, ja vauva alkaa huutaa, niin pudotanko pitsalaatikon ja alan ruokkia vauvaa? Ei, lasken sen ensin pöydälle. No, kun vauvaa yrittää ruokkia, helposti se hylkää viestin eli sulkee suunsa, vaikka kuinka yrittäisi sanoa, että täältä tulee lentokone. Tai että täältä tulee hyvää dataa! Kuka saa hyvää dataa! Onko se vauva! Nam, hyvää dataa!”

(Luentosalissa on kylmä, siksi minulla oli pipo päässä. Se oli se, jonka neulominen oli kiellettyä, onneksi sain sen valmiiksi.)

(Aino, jos olisin vähän lähempänä, tulisin nyt ehdottomasti ruokkimaan Paavoa sanoin ”täältä tulee hyvää dataa”!)

Tämä ei ole EVP:tä tai muutenkaan rajantakainen teksti

I’m alive/I’m alive!

Tai siis tietysti Suomen tasavallan rajan näkökulmasta tämä teksti on rajantakainen. (Muistan joskus keskustelleeni Marikin kanssa siitä, viitataanko rajantakaisella Venäjään vai tuonpuoleiseen, mutta en kerro, kumpi oli kumpaa mieltä.)

Olen ollut nolosti kirjoittamatta blogiin kohta melkein kuukauden ajan. Mutta ei hätää, olen edelleen hengissä ja hyvissä ruumiin ja sielun voimissa!

Kerron siis asioista, jotka olen tehnyt pari viikkoa sitten, kun ne kuitenkin ovat kiinnostavia. Selittelen tässä myös, miksi blogin päivittäminen on kestänyt niin kauan. Viimeisten viikkojen aikana olen nimittäin tehnyt kaikenlaista kivaa.

Olin katsomassa improvisaatioteatteria josta en ymmärtänyt paljon mitään mutta se oli silti hauskaa, sitten täällä oli Oktoberfest-bileet (jotka järjestettiin marraskuussa, mutta mitäs pienistä) ja join saksalaista savunmakuista olutta ja söin elsassilaista ruokaa (Elsass eli Alsace on tunnetusti melkein sama asia kuin Saksa, se vain sijaitsee Ranskassa). INSAssa on nimittäin sellainen Saksa-on-kiva-yhdistys kuin Lorelei, joka järjestää Saksa-aiheisia juhlia sekä retkiä Saksaan.

Lisäksi olen käynyt kaupungilla. Kaverimme Remi tarvitsi puvun, joten lähdimme viiden hengen porukassa häiritsemään muita ihmisiä pukukaupassa, ja söimme myös vohveleita. Toisen kerran käytimme neljä tuntia etsien syntymäpäivälahjaa Alicialle, joka ei ole sama Alicia kuin se joka on ryhmässäni vaan se, joka teki minulle Totoro-kynnet. Olin jotekinkin kuvitellut, että synttärilahjaa ei tarvitsisi edes ostaa tai että ostaisimme jotakin hyvin pientä, koska Alicia oli jo pyytänyt tuomaan ruokaa synttäreille. Kaikki muut olivat kuitenkin liikkeella ”20 euroa alkaa olla jo vähän liikaa” –tyyppisellä budjetilla. Itsehän en yleensä osta niin kalliita lahjoja edes sellaisille ihmisille, jotka olen tuntenut 9-vuotiaasta asti, ja Aliciaan olimme sentään kaikki tutustuneet vasta syyskuun puolivälissä. Lopulta hankimme nelistään yhteislahjaksi kynsilakkaa ja pipon ja setelikuvasia nenäliinoja, mikä ei tullut sentään ihan niin kalliiksi.

Niillä synttäreillä oli ihan hauskaa, istuimme kaikki piirissä eikä kukaan ollut sanottavammin humalassa, vaikka alkoholia oli pöydällä aika paljon. Huomaa, ettei olla Suomessa, ainakaan normaaleissa opiskelijabileissä. (En tiedä, mitä Alicia aikoo sillä kaikella jälkeenpäin tehdä.)

Yhtenä iltana haimme pitsaa, ja olin elämäni ensimmäistä kertaa laneissa. Selvisi, että en ole oikein lan-yhteensopiva, koska tietoneeni on Mac eikä minulla ole hiirtä ja se on ongelma, koska tarkoitus oli pelata peliä nimeltä Call of Duty 4. Lopulta päädyimme pelaamaan Marionin kanssa parityönä niin että minä liikuttelin peliukkeliamme näppäimistöllä ja Marion hiirellä, mikä ei toiminut kovin hyvin, mutta oli ihan hauskaa. (Yksityiskohtana mainittakoon, että Marion oli nimennyt hahmonsa erään ei-niin-pidetyn luennoitsijan mukaan, joten ehkä joku saattoi saada aggressioitaan purettua ampumalla tätä. Mutta ei millään pahalla.) (Itse olen sen verran taikauskoinen, että en olisi nimennyt hahmoa kenenkään ihmisen mukaan, mutta en ollut nimetessä paikalla.)(Sitä paitsi minusta täällä on paljon ärsyttävämpiäkin luennoitsijoita kuin kyseinen henkilö.)

Eräänä toisena iltana kävimme kuuntelemassa Concert IF:iä eli laitoksemme oppilaita musisoimassa. Miksei tällaista ole Kumpulassa? No, INSAlla on ehkä vähän enemmän rahaa hankkia soittimia ja rakentaa suuria juhlasaleja. Kumpulassahan ei ole varsinaista juhlasalia – tai ainakaan en ole koskaan törmännyt siellä sellaiseen – eikä ainakaan vahtimestarin mukaan edes pianoa sähkökitaroista ja rumpuseteistä puhumattakaan. (Älkääkä vedotko opiskelijoiden vähyyteen, INSAssa on suunnilleen saman verran opiskelijoita kuin matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa. Tosin INSAlla on huomattavasti enemmän sponsoreita, se ehkä auttaa.)

Lisäksi olen viettänyt paljon aikaa katsoen Game of Thronesia Marionin kanssa. Nyt elämä tuntuu tyhjältä, kun olen nähnyt kaikki kolme tuotantokautta, tehkää äkkiä lisää jaksoja! Pitäisi yrittää etsiä jostakin ne kirjat englanniksi. Ranskan ongelma on kuitenkin normaalin kirjastolaitoksen puute, ja ikävä kyllä kaikki roolipeli- ja scifikerhon kirjat on ostettu joskus 80-luvulla, eikä Tulen ja jään laulu siis kuulu niihin (määritelmän mukaan). Nyt täytysi löytää joku muu hyvä sarja katsottavaksi, muuten kahden tunnin ruokatauolla tulee helposti tylsää. (Tosin nytkin kirjoitan blogia sillä kyseisellä ruokatauolla.)

Yritän siis nyt saada tänne taas tekstejä, koska kansioni Dokumentit/Ranska/Blogi alkaa olla täynnä puolikkaita kirjoituksia, joita en ole vielä ehtinyt kirjoittaa loppuun, mutta jotka haluan mielellään jakaa teidän kanssanne. Kerron kohta siis syyslomastani (siitähän on vasta kuukausi aikaa) sekä valitan lisää ranskalaisesta opetusjärjestelmästä.

Netti ei vaan toimi!!!

Javan haudan luona/hirveä meripeto/puoliksi hammasvalas/puoliksi pallokala

Lauantai-iltana netti lakkasi yllättäen toimimasta. Lähdin iloisesti viettämään ruotsalaisen Josefinin synttäreitä, meinimme vaihtariporukalla syömään crepèrien eli letturavintolaan. Söin salaattia (jossa oli hanhenmaksaa), galettea (jossa oli vuohenjuustoa ja sinihomejuustoa) ja lettua (jossa oli suklaakastiketta ja kookosjäätelöä) ja oli mukavaa. Palasin kotiin ja huomasin, että Marion, joka oli kutsunut minut viettämään iltaa huoneeseensa, oli yrittänyt soittaa minulle kymmenen kertaa eikä sitä paitsi ollut huoneessaan. Koska en ole edelleenkään onnistunut lataamaan lisää rahaa puhelimeen, en voinut soittaa takaisin, laitoin vain suomalaisesta numerosta tekstiviestin, että olen pahoillani etten vastannut, ja menin nukkumaan

Sunnuntaina viimeistään, kun netti ei edelleenkään toiminut, tajusin olevani paitsi nettiriippuvainen, myös ylisosiaalinen. Kauas on tultu siitä kun yläasteella mukavaa ajanvietettä oli minusta lukea sängyssä kirjaa tarvitsematta miettiä mitään muuta. Aika ikävä muutos toisaalta, haluaisin edelleen osata nauttia siitä kuin ennen. Kaiken lisäksi huomasin Gustaven laittaneen minulle aamulla viestin, että on menossa elokuviin ja voisin tulla mukaan, mutta kun huomasin viestin, elokuva oli jo alkanut. (Olin nukkunut liian myöhään.)

En halua ajatella olevani mediasukupolvea, mutta täytyy ehkä myöntää, että olen. On tosi turhauttavaa tietää, että maailmassa tapahtuu vaikka mitä, mutta en voi olla ilman nettiä ja puhelinta kehenkään missään yhteydessä. Päädyin istumaan kuitenkin koneella, siitä on jotenkin tullut tapa, ja lukemaan arkistoistani itse kirjoittamiani runoja ja novelleja, mikä on itse asiassa aika kivaa. (Löysin esimerkiksi 22-sivuisen tarinan, jonka olin jo kokonaan ehtinyt unohtaa: siinä merihirviö söi klassisista soittavia muusikoita. Lisäksi luin riparileikkimuistiinpanojani ja minulle tuli niin ikävä Lohista, että tunsin olevani taas 16.)

Kestin neljä tuntia hereilläoloa, kunnes minun oli pakko laittaa jollekin viesti, saada jotakin kontaktia, ja kysyin Marionilta, tulisiko tämä meille illalla syömään. Marion vastasi, ettei tiedä vielä, mutta tulin pelkästä yhdestä viestistä kamalan iloiseksi, siitä, että kuulin jotakin jostakusta ihmisestä.

Tulin myös siihen tulokseen, että olen kateellinen ihmisille, jotka osaavat oikeasti olla yksin. Kävin pari viikkoa sitten yksin ravintolassa, ja se oli kyllä hienoa, tuntui tosi oudolta syödä vain rauhassa, puhumatta mitään ja lukematta mitään. Mutta sen jälkeen oli pakko päästä kotiin ja nettiin ja yhteyksiin muiden ihmisten kanssa.

Kun on ulkomailla, ehkä ylisosiaalisuus ja nettiriippuvuus assosioituvat ihan eri tavalla kuin yleensä. Pidän yhteyttä Suomeen lähinnä netin kautta, joten iso osa ihmisistä, joista haluan kuulla jotakin, löytyy netistä. En tosin haluaisi olla nettiriippuvainen ja olen välillä toivonut, että minulla ei olisi asunnossani nettiä. Nyt kun sitä ei ole, ottaa päähän ja pahasti. (Tämä ehkä rinnastuu sen toivomiseen, että olisi kipeä, niin olisi hyvä syy jäädä pois koulusta tai töistä. Sitten kun on oikeasti kipeä, ärsyyntyy ja vannoo, ettei toivo sellaista enää koskaan. Tai siihen kun syö kaiken suklaan kotoa, ettei siellä olisi suklaata, jolloin on helpompi olla syömättä suklaata)

Niin ja lauantaina kotimatkalla puhuimme kielten osaamisesta ja totesin, että vaikka jonkin säännön osaa, ei se tarkoita, että sitä osaa aina noudattaa, itsekin tajuan hyvin, mitä eroa on sanoilla il ja elle, mutta sekoitan ne silti aina välillä. Josefin totesi, että niin, lauloit äsken ja må han leva eikä hon ja se kuulosti tosi hassulta. En ollut huomannut mitään. Vähän kyllä ärsytti, koska osaan laulaa ruotsiksi kaksi kokonaista laulua, toinen on se syntymäpäivälaulu ja toinen on Pokémonin tunnari. Toivottavasti tämä tarina lohduttaa jokaista, joka kokee olevansa huono kielissä. Itse ajattelin lohduttautua sitten joskus tulevaisuudessa, kun osaan oikeasti ohjelmoida ja unohdan jostakin olennaisesta kohtaa puolipisteen, ei se välttämättä tarkoita, etten tietäisi, että sellainen pitää laittaa komentojen väliin.

(Minulla on toinenkin niin sanottu ruotsinosaamistarina, mutta se on jo vanha juttu – kerron sen silti, vaikka kaikki ovat varmaan sen jo kuulleet. Olin feissarina ja yritin vakuuttaa ihmisiä huolestumaan Itä-Afrikan nälänhädästä. Joku kysyi minulta yllättäen ruotsiksi, mistä oikein puhun, ja improvisoin vastaukseksi, että människor har inte mat i Ost-Afrika. Sama kesänä minulle tuli kyllä Huvudstadsbladet, josta olisi voinut kuvitella minun muistavan pitkät pätkät aiheesta svälten och hungersnöjd i Östafrika, mutta ei sitten.)

Lohduttaudun ruotsiin liittyen sillä, että alan pikku hiljaa tajuta, mitä ihmiset minulle puhuvat. Ja nettiin liittyen sillä, että kun maanantaina kysyin ihmisiltä, miten viikonloppu meni, aika monilta sain vastaukseksi, että viikonloppu oli aika tylsä, kun nettikään ei toiminut.

(Ilmeisesti Javan hauta on joku oikeasti olemassa oleva paikka, joka tunnetaan myös nimellä Sundan hauta. C++:n haudasta en ole vielä kuullut.)

(Sori, oli pakko.)

Ehkä Kumpulassa on vain liian kivaa

omnia sol temperat/purus et subtilis

En ole opiskellut tietojenkäsittelytiedettä eli yliopistokielellä käpistelyä koskaan ennen Ranskaan tuloani. Kuitenkin, jos ihan rehellisiä ollaan, pari juttua täällä tuntuu opiskelun kannalta vähän hassuilta.

Teistä en tiedä, mutta minun on ainakin vaikea sisäistää melkein mitään asiaa vain siihen pohjautuen, että joku selittää siitä minulle. Tämä pätee etenkin matematiikkaan – ja kuten olen tähän mennessä havainnut, myös käpistelyyn. Ymmärtääkseni kotiyliopistossani Helsingissä käpistelykurssit ovat usein varsin tehtäväpohjaisia, niin että opiskelija saa materiaalin ja tekee sen perusteella ison kasan tehtäviä ja oppii sitä kautta. Matematiikan kursseilla luentoja on normaalilla kurssilla muutama tunti viikossa per aine, minkä lisäksi kerran viikossa on kaksi tuntia kestävä laskuharjoitustilaisuus, jonne tullaan valmiiksi tehtyjen tehtävien kanssa. Kun laskareita tekee tarpeeksi, niistä voi saada kokeeseen lisäpisteitä. Jos on tosi hyvä, ei tehtäviä ehkä tarvitse tehdä. Jos on normaali ja haluaa saada niitä laskaripisteitä, voi helposti käyttää tuntikausia aikaa laskareiden tekemiseen. Suomessa istun siis yleensä jossakin ohjatussa opetuksessa 2 – 4 tuntia päivässä ja lopun ajan teen laskareita. En ole mikään matikkanero, joten usein opiskelen 35 – 40 tuntia viikossa: tästä voi kukin arvioida, kuinka paljon laskareiden tekemiseen menee aikaa.

Onneksi laskareita ei ole pakko tehdä yksin. Tunnen onneksi kivoja ja älykkäitä ihmisiä, joiden kanssa tehtäviä voi tehdä, ja lisäksi Kumpulassa saa tehtäviin ohjausta kymmenestä neljään kaikkina arkipäivinä. Apua annetaan ja saadaan. Jotkut kurssit voi suorittaa pajamuotoisesti, mikä tarkoittaa sitä, että tehtävät tehdään ohjauksen avulla ja palautetaan, ja niitä korjataan kunnes ne ovat oikein. Ihan mahtava tapa siis. Voin ylpeänä sanoa olevani pajan fani.

Kun ilmoitin facebookissa tulleeni hyväksytyksi vaihtoon, yksi kivoista ja älykkäistä kavereistani eli Hanna kommentoi: ”OMG DON’T GO! I bet they don’t even have paja in France!” Ja Hanna oli oikeassa.

Luentoja meillä on joka arkipäivä koko aamupäivä, eli kahdeksasta puoli kahteentoista. Tähän luento-osuuteen kuuluu 2 kieltentuntia (minun tapauksessani vain 1 eli ranska, mutta muulla ryhmällä on englannin lisäksi jokin toinen kieli, kuten espanja, saksa tai japani) ja 1 liikuntatunti, eli käytännössä osallistun 7 puolitoista tuntia kestävälle käpistelyluennolle viikossa. Iltapäivällä on kahtena päivänä viikossa travail dirigé ja kahtena päivänä travail projet. TD vastaa aika lailla normaaleja laskareita: neljän tunnin aikana on kahden aineen laskarit, joista siis kumpikin kestää vähän alle kaksi tuntia. Kummallista vain on, ettei laskaritehtäviä saa etukäteen, vaan niitä aletaan tehdä vasta tunnilla, ja sitten joku pyydetään taululle improvisoimaan jotakin. Välillä kukaan ei edes mene taululle, vaan opettaja vain puhuu ja tekee esimerkkitehtäviä luokan edessä. Siitä eivät yleensä ranskalaisetkaan tykkää, koska kaikki kyllä tajuavat, että oppivat paremmin, kun pääsevät itse ratkomaan ongelmaa. TP taas on projektityöskentelyä ja ainoa oppitunti, jossa ollaan oikeasti koneella. Oppilaille annetaan jokin pidempi tehtävä, jota sitten koetetaan ohjelmoida muutaman viikon ajan kerran viikossa pareittain (tai vaihtareiden tapauksessa kolmoisparina).

Kumpulassa magneettiavaimella pääsee ATK-luokkiin vuorokauden ympäri (tai sitten niihin voi vain jäädä muun rakennuksen sulkiessa iltakahdeksalta), joten täällä on tuntunut hämmentävältä, että luokat menevät kiinni 18.30, kun viimeinen oppitunti loppuu klo 18.00. Niihin pääsee kyllä sisään sen kahden tunnin ruokatauon aikana, mutta kukaan ei tunnu työskentelevän silloin. En oikein tajua, missä välissä ihmiset tekevät kaikki rästiin jääneet projektijutut, kun luennoillakin läsnäolo on tosiaan pakollista. Vastaus ei ole välttämättä ”kotona”, koska osa ohjelmista, kuten matriisinkäsittelyohjelma MatLab, on liian kalliita omaan käyttöön hankittaviksi.

Pajaa täällä ei tosiaan ole eikä muutakaan oppituntien ulkoista ohjausta, eikä opintopiirejäkään. (Opintopiirillä tarkoitan sellaista ”ylimääräistä” opetusta, jossa ollaan luokassa ja saadaan apua ja tietoa johonkin vaikeaan kurssiin ja sen tehtäviin liittyen; en olisi varmasti päässyt Mitasta ja integraalista läpi, jos en olisi käynyt opintopiirissä joka viikko.)

Lisäksi tuntuu siltä, että opetuksessa edettiin ihan valtavaa tahtia jo aika hankaliin juttuihin. Meillä oli ensimmäisellä viikolla yksi sellainen projektitunti, jossa käytiin ihan helppoja juttua. Istuin Jérémyn vieressä (kerron jossakin myöhemmässä tekstissä lisää täällä tapaamistani ihmisistä), ja opin siirtelemään tiedostoja terminaalin avulla paikasta toiseen ja hakemaan niitä merkkijonojen perusteella, se oli hienoa. Mistään muusta projektista en olekaan sitten tajunnut juuri mitään. Se olisi ehkä ranskankielentaitoni perusteella ihan normaalia, mutta outoa on, etteivät monet ranskalaisetkaan tunnu kykenevän seuraamaan opetusta. Ja tänne pääsyyn on kuitenkin vaadittu varsin vahva pohja luonnontieteellisessä ajattelussa.

Selitän tarkemmin: Jos nyt olen oikein ymmärtänyt, INSA:ssa kolmosvuoden voi aloittaa kolmelta eri pohjalta. Yksi vaihtoehto premier cyclen eli insinöörin ”perusopinnot” jossakin INSA:ssa, ei siis välttämättä Lyonissa: niihin sisältyy lähinnä matikkaa ja fysiikkaa. Toinen vaihtoehto on käydä classe preparatoire, jossa käydään niinikään matikkaa ja fysiikkaa ja joka on tunnetusti työläin ja vaikein vaihtoehto: prepan käyneiden jutut muistuttavat tyyliltään armeijajuttuja, kun muistellaan oppilaita itkettäneitä opettajia ja jokaviikkoisia suullisia kuulusteluja. Kolmas vaihtoehto eli IUT antaa kuitenkin parhaan pohjan käpistelyyn, koska siellä opiskellaan paljon konkreettisemmpin ja tehdään oikeasti käpistelyä: noin puolet IUTläisistä ei kouluttaudu pidemmälle vaan menee suoraan töihin. Tällä hetkellä siis IUTläiset ovat opetuksesta hyvin kärryillä, ja kaikki muut vähän hukassa. Meille on silti kovasti hoettu, että sisäänpääsy tänne on vaikeaa, joten jos on onnistunut pääsemään sisään, pitäisi kursseillakin kyllä pärjätä.

Sellainen mielenkiintoinen asia vielä, että ainakaan näiden teekkareiden mielestä yliopistokoulutus ei ole erityisen arvostettava: INSA-tyyppisistä kouluista poiketen kun yliopistossa ollaan kuulemma vain 15 tuntia viikossa, sisään pääsee vähän kaikki ja onhan tietysti ainakin lääkiksessä vaikea edetä, mutta kuitenkin; ja sitä paitsi yliopistossa vain opetellaan ulkoa eikä tehdä mitään oikeaa. Ranskassa siis yliopisto-opiskelujen aloittaminen on tietääkseni kaikille avointa, mutta koulusta heitetään suurin osa opiskelijoista ulos ekan vuoden aikana, joten opintojen alku on stressaavaa, ja ainakin Florentin mukaan opiskeltava on hyvin intensiivisesti, jotta jatkoon pääsee. Teekkarien valintaprosessista en tiedä tarkemmin. Ilmeisesti kuitenkin kun on päässyt kolmosvuodelle sisään aikaisempien opintojen perusteella, voi olla melko varma, että joskus valmistuukin.

Tuntuu hassulta kuulla teekkareita, että yliopistossa vain opetellaan ulkoa. Yleensä meillä yliopistomatikalla puhutaan, että teekkarit vain opettelevat ulkoa, kun teknillisellä puolella ei todisteta mitään kunnolla. Eikä täällä kyllä tähän mennessä ole todistettu varmaan yhtäkään annetuista lauseista, kummallista meininkiä. Mutta olisihan surullista, jos jokaisen oma koulu ja oppiaine ei olisi tämän mielestä paras.

Ja hyvä puoli systeemissä on, että kun koulua on koko ajan ja kaikki läsnäolo on pakollista, näkee ainakin ihmisiä päivittäin, vaikka muuten ei jaksaisi olla sosiaalinen.