maanantai 10. maaliskuuta 2014

Anni, vuori ja Beaujolais



Dumas’n Monte Criston Kreivissä on loppupuolella kohtaus, jossa kreivi esittelee vierailleen opiaattisia huumeita kokonaisesta smaragdista kaiverretusta rasiasta. Vieraita kiinnostaa rasia mitättömän näköisiin huumepillereihin verrattuna paljon enemmän, joten kreivi vakuuttelee, että aineen vaikutus on todellakin aivan ihmeellinen. Ja kun vaikutus lakkaa, tuntuu siltä, kuin ”siirtyisi paratiisista maan päälle, Taivaasta Helvettiin, Napolin keväästä Lapinmaan pakkasiin!” – ilmeisesti Dumas ei arvostanut Lapin säitä. Lyonin kevät ei ole ihan yhtä hulppea kuin Napolin (olettaisin, en ole koskaan käynyt Napolissa keväällä tai muinakaan vuodenaikoina) mutta ehkä Annista oli silti mukava vierailla Inarista Rhône-Alpesin maakunnassa.

Anni on ihan mahtava helsinkiläinen kaverini, joka meni Inariin oppimaan saamea ja tuli nyt Lyoniin käymään pariksi päiväksi, mikä oli ihan loistavaa. Yritimme laulaa Rakkauden Haudalla saameksi ja opin uusia suomen kielen sanoja, kuten kälmeillä. Sitten kälmeilinkin Annille, että tämä on lappalaistunut ja tullut siksi hitaaksi – ja vähän muustakin, olen itse ehkä ranskalaistumassa kun tulen ironiseksi. Ja Anni selitti, että sanan lappalainen käyttö ei ole sopivaa.

Annin kanssa matkailu on myös siitä mukavaa, että Annistakin on ihan ok ja normaalia mennä yhdeksältä nukkumaan, jos väsyttää. Itse tosin menin nukkumaan vasta puoli kymmenen, kun sain Annilta Märät säpikkäät –kirjan ja sen lukeminen oli liian jännää. En ole koskaan katsonut kyseistä ohjelmaa, mutta kirjasta ja Annilta opin paljon asioita Saamenmaasta, esimerkiksi sen, miten tehdään kuivattua poronsydäntä, ja ohjelmakin vaikuttaa hauskalta.

Minä ja vuori!
Koska Anni ei varmaan ole nähnyt viime aikoina tarpeeksi lunta, vedimme hänet päiväksi Marionin kanssa vuoristoon. Lähdimme kuudelta aamulla ajamaan, jotta ehtisimme vuoren päälle ennen ruuhkia, ja olimmekin vähän ennen yhdeksää La Toussuiren hiihtokeskuksessa. Se oli erittäin jännittävää, koska en ole koskaan aikaisemmin käynyt hiihtokeskuksessa. Matkalla oma viehätyksensä oli liukuestesten sukkien vetäminen auton renkaiden päälle: en tiennyt, että sellaisia on olemassa, mutta kieltämättä kätevämpää kuin vaihtaa talvirenkaat yhden reissun takia. Söimme hyviä croissantteja ja vuokrasimme lumikengät, joilla sitten kävelimme ympyrää. Ajoimme myös hiihtohissillä, mikä oli ihan mahtavaa, ja söin tartiflettea, eli juusto-pekoni-perunalaatikkoa, mikä oli hyvää.

Hiihtohississä oli jännää!
Sunnuntaina vein Annin katsomaan lyonilaisia nähtävyyksiä, kuten kirkkoja ja roomalaisia amfiteattereita. Kävimme myös Parc Tête D’Orin puistossa ihailemassa Kissa-nimistä kirahvia ja söimme lettuja. Kotimatkalla, kun tarkoitus oli palata meille syömään juustoa, Rémi kutsuikin meidät syömään lisää lettuja. Keskustelu sujui suunnilleen näin:

-       Haluatko tulla kaverisi kanssa syömään lettuja?
-       Joo! Mihin aikaan ja minne saa tulla?
-       Meille? Mut mulla ei ole sitten mitään päällisiä.
-       Voin tuoda hilloa ja hujanaa. Mihin aikaan tullaan?
-       Voitte tulla noin 18.45, täytyy ensin lakaista lattia. Onks sulla muuten munia ja maitoa?
-       Munia on, maitoa ei, voin tuoda. Tullaan noin klo 19.
-       Ok. Ja jos sulla on voita voit ottaa sitäkin.

Rémille päästyä selvisi, että myös Alicia ja Aurélien olivat paikalla, ja olivat tuoneet jauhot, maidon ja oluen. Me taas toimme juustot mukana, sekä Beaujolais-viinin, joka oli ollut minulla jääkaapissa jo useamman kuukauden, koska kukaan ei ollut koskaan suostunut juomaan sitä.

Jos ette Beaujolais-viiniä tunne, selitän. Kyseessä on Lyonin ympäristön alueellinen viini, joka juodaan nuorena, vähän sen jälkeen kun uudet viinirypäleet kerätään syksyisin. Viinillä on suuri symbolinen merkitys, jota voisi verrata vaikka rapujuhliin Suomessa – se nyt vain kuuluu vuodenaikaan ja kauteen, ja siitä voi tehdä ison haloon kaupassa ja ravintoloissa. Toisaalta, koska se juodaan nuorena, se on aika vetistä ja useimpien tuntemieni ranskalaisten mielestä muutenkin pahaa.

Juustot tulivat syötyä, ja Beaujolais herätti odotettuja reaktioita niin Annissa kuin ranskalaisissakin:

-       Huomaatko, Anni? Tässä on tällainen vetinen jälkimaku, kun viini on nuorta.
-       Minusta myös etumaku on aika vetinen.

-       Onpas pahaa viiniä, ei mikään ihme, kun se on Beaujolais’tä.
-       Älä nyt koko ajan valita, Ada vähistä rahoistaan osti meille viiniä. (Pullo maksoi jopa 2,70 €, joten ei mikään ihme, että se ei ollut parasta mahdollista.)
-       Mutta kyllähän Ada varmasti tiesi, että se on pahaa, vai mitä Ada?... Saanko vähän lisää?
-       Et, sinä ajat.

Anni oli iloinen, kun puissa on täällä jo kukkia.

Maanantaina Anni lähti junalla pois, mutta sitä ennen ehdimme käydä kahvilassa aamiaisella. Kävimme rauhoittavia keskusteluja siitä, miten olemme vasta näin nuoria, ja tähän mennessä on jo niin monta kertaa tuntunut, että ei elämä voi muuttua enää paremmaksi, ja kuinka aina aikaisemmin ylitsepääsemättömän tuntuiset ongelmat ovat myöhemmin tuntuneet pieniltä. Ja joka ongelmat ovat ratkenneet, ja uutta, aina vain parempaa tekemistä on epäilyksistä huolimatta löytynyt.