Korkeakoulupoliittista asiaa, osa 10

we don’t need no education/we don’t need no thought control

(Eli toinen kirjoitukseni aiheesta. Valekäpistelijänä välttelen luonnollisesti kymmenjärjestelmää, koska binäärinen on paljon parempi.)

Olin tietoverkkojen laskareissa, tehtävissä edettiin järjestyksessä, mutta kun tuli minun vuoroni, en ymmärtänyt tehtävää enkä minulle esitettyä kysymystä. Sanoin, etten oikein ymmärrä, en oikein puhu ranskaa, johon opettaja reagoi toteamalla, että sitten pitäisi lukea materiaalia hyvin etukäteen. En tajunnut vastausta, kun se annettiin, ja koko oppitunnista jäi käteen lähinnä ärsyyntynyt fiilis.

Opettaja ei kuitenkaan ollut minulle mitenkään erityisen ilkeä, vaan esitti vastaavantyylisiä huomautuksia koko laskareiden ajan. Eikö teidän pitäisi olla vireitä, tehän olette nuoria, ei kannata tuijottaa minua vaan katsoa luentokalvoista, jos olisit tehnyt muistiinpanoja siellä se lukisi, ja niin edelleen.

En tajua tuota asennetta, sanoin tunnin jälkeen kaverilleni, joka halusi auttaa ja kysyi, enkö ymmärtänyt kieltä vai sisältöä. Kuvitteleeko hän todella, että joku tässä luokassa ei halua ymmärtää? Että joku ei halua oppia?

Kaverini selitti, että joo, se on ärsyttävää, mutta se toimii, kun on pakko oppia, niin oppii myös. Eikä tuo kurssi ehkä kiinnosta erityisesti, on paljon kiinnostavampiakin juttuja, mutta kun sen käy, valmistuu joskus.

En halua millään tavalla väheksyä älykkään ja hyvin pärjäävän kaverini mielipidettä enkä sitä tosiasiaa, että ehkä joku sitten painostettuna oppiikin paremmin. Mutta olen edelleen sitä mieltä – kuten keskustelussamme totesin – että yliopistotasolla ei enää pitäisi opiskella siksi, että on pakko. Yliopistotasolla haluan opiskella siksi, että haluan oppia, haluan ymmärtää.

Opettaminen on vaikeaa, opettaminen on turhauttavaa. En siksi halua myöskään liikaa kritisoida opettajaamme, en varmasti itse osaisi opettaa yhtään sen paremmin. Eikä minusta ole väärin opettaa huonosti, mutta se, mikä minusta on huolestuttavampaa, on ajattelutapa, että oppilaita täytyy painostaa, jotta nämä oppisivat.

Minä opin, koska haluan oppia. Opiskelen, koska minua kiinnostaa se, mitä opiskelen.

Suoritan kyllä tutkintovaatimuksia, mutta en vain kasatakseni itselleni tutkinnon. Käyn pakolliset kurssit, koska luotan yliopistooni ja uskon niiden olevan hyödyllisiä, vaikka ne eivät juuri nyt tuntuisikaan kiinnostavilta. Olen onnellinen mahdollisuudesta saada osallistua opetukseen, tehdä tehtäviä ja käydä tentissä, koska pelkkä itseopiskelu ei sovi minulle. Jaksan aamulla herätä luennolle koska on siellä on pakko käydä, jotta pääsen kurssista läpi, mutta kurssilla olen, jotta oppisin sen asiat, en, jotta saisin siitä paperin käteen.

Toinen kriittisempi kohtaaminen opettajan kanssa tapahtui, kun neuloin UML-mallintamisen luennolla. Luennoitsija huomasi sen ja totesi, että eihän luennolla voi neuloa, nuo tuolla tietokoneen kanssa voivat edes esittää kuuntelevansa. Tästä en loukkaantunut, koska ymmärrän kyllä, että neulominen ei ole Ranskassa yhtä normaalia kuin Suomessa – täällä kukaan ei neulo luennolla, koska melkein kukaan ei osaa neuloa noin muutenkaan. Kyseisellä luennoitsijalla oli kyllä ilmeisesti muutenkin huono päivä, hän muun muassa lopetti luennon kymmenen minuuttia myöhässä, koska mielestään oli aloittanut sen myöhässä, kun pari oppilasta tuli sisälle liian myöhään. Tuntui silti oudolta, en usko, että kumpaakaan olisi käynyt Suomessa.

Lisäksi opin, mitä tapahtuu, kun tulee laskareihin myöhässä. Tämä ei käynyt minulle vaan eräälle ryhmäläiselleni, joka yritti tulla sisään vartin laskareiden alun jälkeen. Opettaja katsoi opiskelijaa, joka sanoi lähettäneensä kyllä ilmoituksen myöhästymisestä. Opettaja kysyi, milloin, ja opiskelija vastasi laittaneensa meilin 5 minuuttia ennen tunnin alkua. Toivottavasti vitsailette, opettaja totesi, ulos luokasta. Opiskelija jäi ulos ja opetus jatkui.

Ja näin myöhäisessä vaiheessa opintoja opettajat ovat lähtökohtaisesti ilmeisesti ihan kivoja. Prepalla ainakin joissakin kouluissa on ilmeisesti käytäntönä antaa toisinaan negatiivisia numeroita (kun arvosteluasteikko on nollasta kahteenkymmeneen), jos opiskelijan tarjoama vastaus on niin huono, että opettajan mielestä olisi parempi jättää paperi kokonaan tyhjäksi (jolloin saisi nollan). Tämä varmaan kannustaa opiskelijoita erinomaisesti riskien ottoon ja luovuuden käyttöön.

Pelkään nykyään tietoverkkojen luennoitsijaa, mutta vähän vähemmän kuin alussa kuvaamani episodin jälkeen. Luennoitsija (joka siis pitää laskarinsa itse) keksi kysellä luennolla samankaltaisen tehtävän vastauksia yleisöltä tyylillä ”te siellä sinisessä hupparissa, mikä arvoista päivittyy A:n kohdalla, kun se lähettää B:lle tietoa?”. Minultakin kysyttiin vastausta (”neiti roosa-valkoisessa pipossa, mikä aikamääre tähän laitetaan?”), jonka onneksi tiesin (”öö… pitkä?”), mutta tärisin melkein koko loppuluennon, koska säikähdin kysymystä niin paljon. En kuitenkaan koko luentoa, koska ihan luennon lopussa luennoitsija havainnollisti kommunikaatiota puhumalla vauvoista.

”Jos minulla on pitsalaatikko, ja vauva alkaa huutaa, niin pudotanko pitsalaatikon ja alan ruokkia vauvaa? Ei, lasken sen ensin pöydälle. No, kun vauvaa yrittää ruokkia, helposti se hylkää viestin eli sulkee suunsa, vaikka kuinka yrittäisi sanoa, että täältä tulee lentokone. Tai että täältä tulee hyvää dataa! Kuka saa hyvää dataa! Onko se vauva! Nam, hyvää dataa!”

(Luentosalissa on kylmä, siksi minulla oli pipo päässä. Se oli se, jonka neulominen oli kiellettyä, onneksi sain sen valmiiksi.)

(Aino, jos olisin vähän lähempänä, tulisin nyt ehdottomasti ruokkimaan Paavoa sanoin ”täältä tulee hyvää dataa”!)

Tämä ei ole EVP:tä tai muutenkaan rajantakainen teksti

I’m alive/I’m alive!

Tai siis tietysti Suomen tasavallan rajan näkökulmasta tämä teksti on rajantakainen. (Muistan joskus keskustelleeni Marikin kanssa siitä, viitataanko rajantakaisella Venäjään vai tuonpuoleiseen, mutta en kerro, kumpi oli kumpaa mieltä.)

Olen ollut nolosti kirjoittamatta blogiin kohta melkein kuukauden ajan. Mutta ei hätää, olen edelleen hengissä ja hyvissä ruumiin ja sielun voimissa!

Kerron siis asioista, jotka olen tehnyt pari viikkoa sitten, kun ne kuitenkin ovat kiinnostavia. Selittelen tässä myös, miksi blogin päivittäminen on kestänyt niin kauan. Viimeisten viikkojen aikana olen nimittäin tehnyt kaikenlaista kivaa.

Olin katsomassa improvisaatioteatteria josta en ymmärtänyt paljon mitään mutta se oli silti hauskaa, sitten täällä oli Oktoberfest-bileet (jotka järjestettiin marraskuussa, mutta mitäs pienistä) ja join saksalaista savunmakuista olutta ja söin elsassilaista ruokaa (Elsass eli Alsace on tunnetusti melkein sama asia kuin Saksa, se vain sijaitsee Ranskassa). INSAssa on nimittäin sellainen Saksa-on-kiva-yhdistys kuin Lorelei, joka järjestää Saksa-aiheisia juhlia sekä retkiä Saksaan.

Lisäksi olen käynyt kaupungilla. Kaverimme Remi tarvitsi puvun, joten lähdimme viiden hengen porukassa häiritsemään muita ihmisiä pukukaupassa, ja söimme myös vohveleita. Toisen kerran käytimme neljä tuntia etsien syntymäpäivälahjaa Alicialle, joka ei ole sama Alicia kuin se joka on ryhmässäni vaan se, joka teki minulle Totoro-kynnet. Olin jotekinkin kuvitellut, että synttärilahjaa ei tarvitsisi edes ostaa tai että ostaisimme jotakin hyvin pientä, koska Alicia oli jo pyytänyt tuomaan ruokaa synttäreille. Kaikki muut olivat kuitenkin liikkeella ”20 euroa alkaa olla jo vähän liikaa” –tyyppisellä budjetilla. Itsehän en yleensä osta niin kalliita lahjoja edes sellaisille ihmisille, jotka olen tuntenut 9-vuotiaasta asti, ja Aliciaan olimme sentään kaikki tutustuneet vasta syyskuun puolivälissä. Lopulta hankimme nelistään yhteislahjaksi kynsilakkaa ja pipon ja setelikuvasia nenäliinoja, mikä ei tullut sentään ihan niin kalliiksi.

Niillä synttäreillä oli ihan hauskaa, istuimme kaikki piirissä eikä kukaan ollut sanottavammin humalassa, vaikka alkoholia oli pöydällä aika paljon. Huomaa, ettei olla Suomessa, ainakaan normaaleissa opiskelijabileissä. (En tiedä, mitä Alicia aikoo sillä kaikella jälkeenpäin tehdä.)

Yhtenä iltana haimme pitsaa, ja olin elämäni ensimmäistä kertaa laneissa. Selvisi, että en ole oikein lan-yhteensopiva, koska tietoneeni on Mac eikä minulla ole hiirtä ja se on ongelma, koska tarkoitus oli pelata peliä nimeltä Call of Duty 4. Lopulta päädyimme pelaamaan Marionin kanssa parityönä niin että minä liikuttelin peliukkeliamme näppäimistöllä ja Marion hiirellä, mikä ei toiminut kovin hyvin, mutta oli ihan hauskaa. (Yksityiskohtana mainittakoon, että Marion oli nimennyt hahmonsa erään ei-niin-pidetyn luennoitsijan mukaan, joten ehkä joku saattoi saada aggressioitaan purettua ampumalla tätä. Mutta ei millään pahalla.) (Itse olen sen verran taikauskoinen, että en olisi nimennyt hahmoa kenenkään ihmisen mukaan, mutta en ollut nimetessä paikalla.)(Sitä paitsi minusta täällä on paljon ärsyttävämpiäkin luennoitsijoita kuin kyseinen henkilö.)

Eräänä toisena iltana kävimme kuuntelemassa Concert IF:iä eli laitoksemme oppilaita musisoimassa. Miksei tällaista ole Kumpulassa? No, INSAlla on ehkä vähän enemmän rahaa hankkia soittimia ja rakentaa suuria juhlasaleja. Kumpulassahan ei ole varsinaista juhlasalia – tai ainakaan en ole koskaan törmännyt siellä sellaiseen – eikä ainakaan vahtimestarin mukaan edes pianoa sähkökitaroista ja rumpuseteistä puhumattakaan. (Älkääkä vedotko opiskelijoiden vähyyteen, INSAssa on suunnilleen saman verran opiskelijoita kuin matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa. Tosin INSAlla on huomattavasti enemmän sponsoreita, se ehkä auttaa.)

Lisäksi olen viettänyt paljon aikaa katsoen Game of Thronesia Marionin kanssa. Nyt elämä tuntuu tyhjältä, kun olen nähnyt kaikki kolme tuotantokautta, tehkää äkkiä lisää jaksoja! Pitäisi yrittää etsiä jostakin ne kirjat englanniksi. Ranskan ongelma on kuitenkin normaalin kirjastolaitoksen puute, ja ikävä kyllä kaikki roolipeli- ja scifikerhon kirjat on ostettu joskus 80-luvulla, eikä Tulen ja jään laulu siis kuulu niihin (määritelmän mukaan). Nyt täytysi löytää joku muu hyvä sarja katsottavaksi, muuten kahden tunnin ruokatauolla tulee helposti tylsää. (Tosin nytkin kirjoitan blogia sillä kyseisellä ruokatauolla.)

Yritän siis nyt saada tänne taas tekstejä, koska kansioni Dokumentit/Ranska/Blogi alkaa olla täynnä puolikkaita kirjoituksia, joita en ole vielä ehtinyt kirjoittaa loppuun, mutta jotka haluan mielellään jakaa teidän kanssanne. Kerron kohta siis syyslomastani (siitähän on vasta kuukausi aikaa) sekä valitan lisää ranskalaisesta opetusjärjestelmästä.