Luokkaretkellä on tunnelmaa

far from the mountains and the seas

Minua oli toki varoitettu, että ranskalaisessa yliopistossa saattaisi olla koulumaisempi meininki kuin Suomessa, mutta kaikkien ei-ranskalaisten mielestä kesäopetus on tuntunut monella tapaa paluulta yläasteelle. Siitä on esimerkiksi jo jonkun aikaa, kun olen viimeksi kuulunut siihen ryhmään, jota kehotetaan siivoamaan huone yllätystupatarkastuksen varalta. Asuntojen alakerrassa istuu vuorokauden ympäri vastaava, jolta voi mennä kysymään neuvoa missä tahansa asiassa, kun netti ei toimi tai suihkusta tulee vain kylmää vettä. Olen onneksi todella mukavan ranskanopettajan ryhmässä, joten tunnille ilmeisesti pääsee, vaikka tulisi paikalle vähän myöhässä, toisin kuin joissakin ryhmissä. Eilen sateen takia siirsimme illallispiknikin sisälle ja hihittelimme todella ikämme mukaisesti, että toivottavasti kukaan ei tule tekemään tupatarkastusta juuri nyt, kun juomme viiniä ja kaikkea. Tuntui melkein kuin olisi ollut DSH:n yhdennentoista luokan Saksan-matkalla jälleen.

Tänään olen ollut tunnelmaan sopivasti hyvin luokkaretkimäisellä reissulla Annecyn kylään. Lähtöajaksi oli merkitty klo 6.45, joten heräsin kuudelta, puin ripeästi ja marssin annetulle tapaamispaikalle. Ajoissa paikalla oli noin kolmekymmentä ihmistä vajaasta kahdesta sadasta, ja pian osoittautui, että ennen lähtöä syödään yhdessä kätevästi aamiainen: kaikki 200 saivat hakea pöydästä espressomukillisen mehua ja briossia, johon sai laittaa yhdestä purkista feikki-Nutellaa tai toisesta hilloa. Myöhemmin kaikki 200 saivat hakea keksin, ja sen jälkeen vähän suklaata. Kaiken aamiaistouhun jälkeen retken vetäjät alkoivat kulkea listojen kanssa käyden läpi, olivatko kaikki paikalla. Aika monta ihmistä puuttui vielä puoli kahdeksan aikaan, ja lopulta kävi ilmi, että ainakin yksi ihminen oli luultavasti vielä huoneessaan nukkumassa. Häntä lähdettiin siis hakemaan, ja pääsimme lopulta kapuamaan busseihin kahdeksan jälkeen. Itse olin ryhmässä ”bus jaune”, ”keltainen bussi”, mutta varsinainen bussi oli punainen. Lähdimme ajamaan vain puolitoista tuntia annetun lähtöajan jälkeen, ja parin tunnin bussimatkan päästä olimme perillä.

Emme varsinaisesti vierailleet kylässä – tai kaupungissa, minusta paikka näytti melko isolta – itsessään vaan me keltaisen bussin oppilaat suuntasimme rannalle, jonne normaalisti olisi ollut kahden ja puolen euron pääsymaksu, joka onneksi sisältyi retken hintaan. Koska oli verrattain kylmä, suurin osa jäi nurmikolle pelaamaan korttia, ja vain uskaliaat lähtivät järveen uimaan. Kahdentoista aikaan saimme ruokaa: vesipullon, eväsleivän ja evässalaatin sekä omenan. Iltapäiväksi sää lämpeni, ja kävin itsekin uimassa järvessä, joka vesi oli aika lämmintä. Puoli kolmelta ryhmämme lähti vierailulle läheiseen linnaan, joka oli kaunis ja varmasti historialtaan mielenkiintoinen. Kukaan meistä ei vain tainnut ymmärtää ranskankielisestä opastuksesta mitään.

Linnan jälkeen kaikki olivat varsin iloisia siitä, että lähdimme takaisin. Koska saavuimme perille vasta kahdeksan aikaan, olimme sekä väsyneitä että nälkäisiä, mutta onneksi meidät ruokittiin taas: saimme evässalaatin jämiä, sipsejä sekä hedelmiä, ja tällä kertaa juotavaksi mehua kahden desin lasista! (Ottakaa huomioon, että kenelläkään ei ole oikeaa ruokaa jääkaapissa, koska asunnoissa on vain yksi keittolevy, jolla silläkään ei oikeastaan saisi laittaa ruokaa.) Minun kävi sääliksi retken vetäjiä, jotka joutuivat ruksailemaan meitä listoihin joka ikinen kerta, kun astuimme bussiin, poistuimme bussista, astuimme rannalle, lähdimme rannalta tai menimme linnaan. Jokuhan olisi voinut joutua hukkaan.

Kaiken kaikkiaan oli kuitenkin hauskaa, ja ehkä se sitten kuuluu kulttuuriin, että on jotenkin kamalan kätevää herättää kaikki kuudelta syömään briossia hillolla, koska ihmisiähän ei voisi vaikka käskeä tuomaan omia eväitä ja syömään ne bussissa. Tai varata alun perin sellaista aamiaista, jota voisi jakaa ihmisille bussissa. Mutta on ehkä epäkohteliasta valittaa, kun meistä huolehditaan täällä niin suurella antaumuksella.

P.S. Tänään olisi ollut joka tapauksessa hyvä päivä, koska juuri tänään sain kunnian muuttua poissaolevana maailman mahtavimman Paavon kummiksi. Onnea Paavolle! Yritin ottaa kauniita kuvia (kuten alla) jotta vanhempana ymmärtäisit, miksi en päässyt ristiäisiisi. Aino ja Jesse, ajattelen teitä ja olen edelleen todella otettu ja valtavan innoissani!

Yks päivä sun eessäsi vuostuhat on

mä olen loputon yö/ mä olen kirjallisuus/ mä oon Jeesus-lapsi ilman Maariaa

Tunnen itseni yhtä aikaa vanhaksi, nuoreksi, eurooppalaiseksi, kansainväliseksi, sulkeutuneeksi, avoimeksi ja rajoittuneeksi, ja siihen päälle samaan aikaan kielipuoleksi ja kielineroksi. Ei ehkä mikään ihme, että pää alkaa olla kipeä kaiken tämän tuntemisen jälkeen. Selitän tarkemmin:

Vanha olo seuraa siitä, että ympärilläni on yhtäkkiä iso joukko 17 – 18 –vuotiaita, jotka ovat lopettaneet lukion kotimaassaan (lähinnä Brasiliassa) ja tulleet suorittamaan koko tutkintoaan tänne. On aina yhtä kummallinen tunne jutella ihan normaalisti jonkun kanssa ja yhtäkkiä tajuta, että tuo tyyppihän on nuorempi kuin Arna, ja Arnahan oli vasta vauva (kuten kaikki pikkusiskot). Tältä porukalta sain onneksi vihdoin tietää, miksi käpistelyn peruskurssit ovat kolmannen vuoden kursseja: Ranskassa ilmeisesti luetaan pari ensimmäistä vuotta yleistä insinööreilyä, ja erikoistutaan vasta sitten. Toivon, että insinööreilyyn sisälly kovin paljon käpistelyä jo valmiiksi, koska muuten kurssikaverini tulevat osaamaan kaikenlaista paljon paremmin kuin minä.

Nuori olo taas tulee siitä, että onneksi joukossa on myös vaihtareita, jotka ovat esimerkiksi 25-vuotiaita, enkä siis ole menetetty tapaus, vaikka valmistunkin vasta joskus kolmen neljän vuoden kuluttua.

Eurooppalainen olo taas johtuu siitä, että toisten eurooppalaisten kanssa kommunikointi on kamalan helpon oloista verrattuna Euroopan ulkopuolelta tulevien kanssa kommunikointiin. Yhteistä kulttuuritaustaa on jotenkin kummasti enemmän, ja ehkä alitajuisesti jännitän vaikkapa italialaisten kanssa vähemmän, olen jo tottunut heihin tietyllä tapaa. Myös sisäinen skandinaavini nostaa päätään, ruotsalaiset ovat kivoja!

Kansainvälinen tunne seuraa siitä, että olen onnistunut välttelemään suomen puhumista lainkaan tähän mennessä, vaikka toinen suomalainen tyttö sattui samaan ranskanryhmään kanssani. Emme ole keskustelleet aiheesta, mutta saattaa olla että hänkin kuuluu siihen joukkoon, joka haluaa ulkomailla ollessaan olla ehdottomasti ulkomaalaisten kanssa. Ymmärtäisin sen hyvin, vaikka olenkin hakeutunut kummasti varsin lähellä sijaitsevien ulkomaalaisten joukkoon.

Sulkeutunut olen, koska minusta on yhtäkkiä kamalan kivaa istua rauhassa huoneessa tietokoneen kanssa puhumatta kenellekään. Avoin olen, koska teen ihan valtavasti kaikenlaista muiden ihmisten kanssa, menen koko ajan puhumaan vieraille ja yritän muistaa miljoona nimeä yhtä aikaa.

Rajoittuneisuuden tunne liittyy juuri Eurooppa-keskeisyyteen, eikö minun pitäisi olla iloinen ja innoissani, kun venezuelalaiset pyytävät minua kanssaan aamiaiselle, miksi minua häiritsee, että he puhuvat koko aamiaisen ajan espanjaa, olenko rasisti?

Ranskan kurssi alkoi vihdoin, ja olen päässyt puhumaan ranskaa hitaasti mutta varmasti. Sanojen hakeminen kestää, mutta pystyn yleensä suunnilleen ilmaisemaan kaiken, mitä haluan sanoa. Toisaalta olen puhunut ruotsia ruotsalaisille, saksaa saksalaisille ja englantia briteille, ja saanut kaikilta kehuja kielitaidostani sekä ihmettelyä siitä, miten voin osata sekä kieliä että matikkaa.

Kaikki muu sujuu hyvin, sain kampukselta 19 neliön yksiön, johon pääsen muuttamaan toivottavasti kohta, eli pian minulla pitäisi olla oma huone. (Sanoinhan olevani sulkeutunut, olen ollut vasta kolme päivää jaetussa huoneessa ja jo kyllästynyt.) Olen tehnyt tyypillisiä vaihtarijuttuja, käynyt veneturistikierroksella, syönyt oppilasjärjestön tarjoamia juustoja ja pelannut lentopalloa. Seuraavaksi olen lähdössä johonkin kaupungille viettämään iltaa melkein 20-päisessä porukassa, mutta ei hätää äiti, en ole myöhään, huomenna pitää nimittäin herätä suhteellisen aikaisin etsimään kaupungilta tietoa syksyn kulttuuritapahtumista ranskankurssin projektia varten.

Pääsin perille ja vieläpä täysissä ruumiin ja sielun voimissa

Dovahkiin, Dovahkiin/naal ok zin los vahriin

Olen ollut perillä nyt kokonaisen vuorokauden. Tässä vaiheessa tuntuu vielä siltä kuin olisin ollut maassa jo kauemmin – se varmaan kääntyy kohta tunteeksi, että olen ollut täällä vasta hetken. Pitäisi pitää asiasta kirjaa ja piirtää käyrä.

Asun tällä hetkellä jaetussa huoneessa venezuelalaisen tytön, Marielan kanssa. Mariela on ollut minua kauemmin täällä ja neuvoo minua mielellään siinä, mitä kaikkia asioita pitäisi hoitaa ja ehdotti esimerkiksi, että hankin ruokaa jääkaappiin – vaikka saan kuulemma sydä häneltäkin jogurtteja – koska koulun tarjoamat ruuat eivät oikein riitä. Vaikka on kiva saada apua, tuntuu melkein puuduttavalta saada yhtäkkiä paljon huomiota melkein tuntemattomalta ihmiseltä. Muutenkin kaipaan jo näin lyhyen ajan jälkeen omaa huonetta. En vieläkään (!) tiedä, minkä tyyppisessä asunnossa asun täällä varsinaisesti, mutta niihin olisi tarkoitus muuttaa ensi viikolla, joten kai se selviää pian.

Muutenkin opiskelijakämppä tuntuu kummalliselta. Huoneessa on suihku, mutta vessat ovat käytävällä (mikä logiikka!), lisäksi täällä on jääkaappi, sekä yksi (1) keittolevy. Ruuan laittaminen huoneissa on myös kielletty, kuten sain tänään vaihtari-infossa kuulla. Toivon, että se ei koske pysyviä asuntoja, koska kuolen muuten varmaan nälkään. En ensimmäisen päivän perusteella ole nimittäin kovin innoissani koulun omasta ruuasta. Annokseen kuuluu leipää, alkupala (esim. puolikas greippi tai pari palaa makkaraa), jälkiruoka (esim. pala kakkua) ja pääruoka (esim. papuja ja makkaraa). Salaattia ei siis varsinaisesti ruoan kanssa saa, eikä maitoa – minulla on jo ikävä UniCaféta, vaikka siellä ei saakaan kakkua. Lisäksi jo nyt, kun minulla ei ole vielä määrättyä ohjelmaa, tuntuu ajatus määrätyistä ruoka-ajoista (esim. illallinen klo 18.30 – 19.30) häiritsevältä. Saa nähdä, muuttuuko mieleni, kun yliopiston oikeasti alkaessa myös muut ruokalat aukenevat.

Hämmennyin siitä, miten vahvasti tietyt pankki- ja vakuutusfirmat sekä eräs tietty liittymäkauppa ovat lobanneet itsensä yliopistolle. Minäkin tunnollisesti avasin tilin pankille, joka lupaa yliopistomme opiskelijalle lahjana 30 euroa tilille laitettuna ja lisäksi jokaisesta opiskelijasta tukea opiskelijajärjestölle. Pankilla onkin ainoana pankkina ständi vaihtariasuntolamme alaovella, silti edelleen mietin, että mikähän temppu tässä takana on. Vieressä on Orange-liittymän ständi, joka tarjoaa hyviä kytkyliittymiä opiskelijoille – minä ostin prepaid-liittymän. Myös vakuutusyhtiö tarjoaa jonkinlaista superopiskelijavakuutusta, joka minusta kuulosti kamalan kalliilta. Eikä minulle vieläkään auennut, pitäisikö tässä ottaa vielä lisää vakuutuksia jo olemassa olevien lisäksi, vai riittävätkö ne asunnon vuokraamiseen.

Luulin saapuvani ERASMUS-parveen, mutta luulin väärin. Melkein kaikki tapaamani vaihtarit ovat eteläamerikkalaisia, mikä yllätti minut, vaikka tiesinkin monen olevan kotoisin espanjankielisestä maasta. Lentokentältä minut nouti tuutori, joka alkoi ilahtuneesti puhua kanssani samaan aikaan saapuneiden kanssa espanjaa. Olenkin ehtinyt kuulla jo varsin monta kertaa kysymyksen siitä, osaanko espanjaa. Ensin huvituin mutta nyt alan rasittua. Hei maailma, puhun jo aika montaa kieltä, en ole ehtinyt opetella teidän kaikkien äidinkieliänne vielä! Kreikassa samanlaisia kysymyksiä kuului ranskalaisilta. Olen ihan varma, että jos nyt opettelen espanjaa, kohtaan siinä yhteydessä kiinalaisia, jotka kysyvät silmät pyöreinä, enkö todellakaan puhu kiinaa.

Kielikurssi alkaa huomenna, hyvä, pääsen ehkä tutustumaan ihmisiin, jotka puhuvat suunnilleen itseni tasoisesti ranskaa. On vähän hankalaa, kun ei oikein tiedä, mitä kieltä kenellekin pitäisi puhua. Kaikki hallinnolliset asiat olen hoitanut englanniksi, koska haluan olla varma, että ymmärrän ja tulen ymmärretyksi. En kuitenkaan halua jäädä englanninkieliseen koukkuun koko ajaksi, koska haluan oppia puhumaan ranskaa kunnolla. Ja haluan päästä kieleen vähän sisään ennen kuin koulu todella alkaa. Onneksi ensimmäinen käpistelyluento on vasta 16.9., ehkä siihen mennessä osaan jo ihan keskustella ja kaikkea.

Olen tavannut jo kaksi käpistelijää, toisen Irlannista ja toisen Kolumbiasta. Molemmat vaikuttivat hiljaisilta ja rauhallisilta, kolumbialaisen juttelimmekin jo siitä, että hän ei ihan istu eteläamerikkalaiseen stereotyyppiin, joten elättelen toivoa siitä, että myös muut koulukavereistani tulevat olemaan vähemmän levottomia kuin keskimäärin. Uuden asian määrä on varsin suuri, ja tarvitsen siksi aluksi varmaankin enemmän rauhaa kuin keskimäärin.

Hyvä puoli valtavassa latinoiden määrässä on, että olen tavannut vasta yhden saksalaisen enkä vielä yhtään suomalaista. Ja onneksi osa porukasta on kotoisin Brasiliasta, he sentään puhuvat portugalia.

Lisäksi olen iloisesti yllättynyt siitä, että suuri osa ihmisistä jopa tietää, missä Suomi on ja että Helsinki on sen pääkaupunki. Parasta tähän mennessä on ollut brasilialainen, joka innostui kuullessani minun olevan Suomesta ja kertoi, että tykkää yhdestä suomalaisesta bändistä: ”Et varmaan tiedä sitä, sen nimi on Turisas.” Kun paljastin tykkääväni itsekin Turisaasta, sain kuulla olevani ensimmäinen bändiä kuunteleva, joka poika on koskaan tavannut. Olin otettu.

No ei, oikeasti parasta oli mennä kauppaan. Siksikin odotan innolla, että saan oman huoneen (siis jos saan) koska ostan sen täyteen kaikkea hyvää ja halpaa ruokaa, omnomnom. Ja jääkaappiin neljän euron rosé-viiniä, jota täytyy mennä juomaan johonkin kauas, koska opiskelija-asunnoissa ei saa nauttia alkoholia. (Eikö Ranskan pitänyt olla se sivistyneen alkoholikulttuurin maa, viiniä ruuan kanssa ja näin?)

Skyrim-musiikkia siksi, että se rauhoittaa ja kuulostaa kivalta eikä minun tarvitse ymmärtää, mitä siinä sanotaan.

Laitan kuvia joskus myöhemmin kun jaksan. 

Pakollinen lentokenttäpostaus

minä jään jälleen/yksin ilmaan/kierrän monta odotuskiekkaa/kun täältä lähden, tänne palaan/ja siipien päissä ilma virtaa

Tarkennettuna osuvampi biisi tähän tilanteeseen olisi Helsinki-Vantaan sijasta Paris Charles de Gaulle, jos sellainen olisi olemassa, koska odottelen jatkolentoani täällä, ja juuri siksi täällä on aikaa kirjoittaa pakollinen lentokenttäpostaus. Eihän tämä olisi mikään vaihtariblogi ilman klassista päivitystä lentokentältä joka voi olla hehkuttava:

”Ostin juuri sämpylän, limsan ja suklaakakun ja mietin, pitäisikö ottaa vielä viiniä, se kun on paikallista ja maksaa paljon vähemmän kuin Suomessa. Ja suklaakakku oli pehmeää ja makeaa, ja siinä oli 48 % tummaa suklaata tuoteselosteen mukaan! Joka puolella kiinnostavan näköiset ihmiset puhuvat vieraita kieliä ja söpöt vauvat hymyilevät minulle kassajonossa. Moderni lentokenttärakennus näyttää, kuinka asiakkaat on todella huomioitu: odotustilasta löytyy jopa piano, ja kyltti, jossa kehotetaan soittamaan sitä muun muassa Suomeksi! Kaupoissa näkyy herkullisia juustoja ja suklaata. Onneksi lentokoneet on keksitty, en voisi elää ilman niitä! Ah, onneksi varasin hyvin vaihtoaikaa niin ehdin nauttia lentokenttätunnelmasta kunnolla! #parischarlesdegaulle #eiffeltower”

Vaihtoehtoisesti päivitys voi olla negatiivinen:

”Kamala jono joka paikassa. Vaihdan lentoa ja jouduin siksi käymään passintarkastuksessa: jonotin ensin kamalan kauan EU-passien jonossa, kunnes tajusin, että molemmat jonot vievät samalle tiskille. Virkailija ohjaa ihmisiä jonoista tiskille ilman mitään logiikkaa. Kun olen oman jononi ensimmäisenä, tiskille pyydetään kolme kertaa toisesta jonosta ennen minua. Takanani oleva keski-ikäinen mies käskee minun vain mennä seuraavalla kerralla: just go! you have to fight! Kun sitten tiski vapautuu, yritän mennä sinne, ja toisessa jonossa seisova tyttö huomauttaa: excuse me, it’s my turn. Vastaan sisäisesti turhautuneena mutta ystävällisesti: and when is it my turn? sorry, but just don’t get how this line works! Pääsen tiskille ja saan kuulla, että jonotin väärässä paikassa! Onneksi tajusin varata tarpeeksi vaihtoaikaa, tiesin, että tässä kävisi vielä näin. Eikä vielä ole sanottu, että laukkuni löytää perille, onhan tämä kenttä tilastojen kärjessä hukatuissa matkatavaroissa! Lopulta pääsin portille ja ostin ruokaa joka on kallista, täällä on kamala melu kun jossakin porataan ja päätä särkee, jos tämä jatkuu lentoni on varmasti myöhässä! hhhnnnggg aarrghhh >(!!!”

Olen kuitenkin liian levoton päättämään, mitä mieltä olen. En ole vielä uskaltanut puhua ranskaa edes siellä kakkukahvilan kassalla, ja tällä hetkellä jännittää lähinnä, saanko suutani auki ollenkaan, kun pääsen Lyoniin asti. Toisaalta en haluaisi aloittaa keskustelua englannilla, koska no, tulin tänne puhumaan ranskaa. (Tai en tänne Pariisiin, tänne tulin vaihtamaan konetta.) Sen sijaan sellaiset pikkuasiat, kuten että löydänkö minua hakemassa olevat henkilöt kentältä tai että saanko jonkun kivan huonekaverin ja onko minulla luvattu asunto, huolestuttavat paljon vähemmän. Olen hämmentynyt siitä, kuinka jännittynyt olen. Lentokoneen lähtiessä tuntui samalta kuin Lintsillä Ukossa ennen laitteen käynnistymistä. Metafora olisi huono, jos olisin keksinyt sen tarkoituksella, mutta minusta tuntui ihan oikeasti samalta.

Muuten kaikki on kunnossa, päätä särkee vähän koska en saanut jännitykseltä oikeastaan nukuttua, mutta muuten voin hyvin. Yritän postata jotakin kiinnostavaa perille päästyäni, mutta voi olla että siihen menee pari päivää, koska uutta tekemistä on paljon – jos ette kuule minusta heti mitään, se on ihan hyvä merkki.

P.S. Luulin, että Ultra Bran Helsinki-Vantaa löytyy helposti YouTubesta, mutta eipäs löytynytkään. Kuunnelkaa se jostakin muualta, täytyy mennä koneeseen.

I quit magic!

pensaiden kaikki laulavat linnut aamulla ennen seitsemää

(Olisin oikeasti halunnut tähän Ultra Bran kappaleen Ero, kohdan ”nyt me juhlimme yhdessä ensi kertaa/ja se juhla on nimeltään/ero”, mutta sitä ei ollut YouTubessa.)                     

Alle kolme viikkoa lähtöön – oikeastaan vähän yli kaksi viikkoa, miksi viikot ovat niin lyhyitä? Maria lähti keskiviikkona vaihtoon Chileen, Anni lähtee Lappiin ihan kohta. Hei hei, nähdään vuoden päästä. Totuttuun tapaan lähdön lähestyessä Suomi alkaa näyttää yhä kirkkaammalta ja kivemmalta paikalta. Minulle tuli nimittäin täsmälleen sama tunne, ennen kuin lähdin Kreikkaan. Olin vakuuttunut, että osaan varautua, että tällä kertaa kaikki on erilaista. Ei ole.

Tietysti vaihtoon tai vastaavaan lähtemisessä parhaita puolia on, että oppii arvostamaan kaikkea sitä, mitä pitää itsestäänselvyytenä – ja ilman, että se täytyy oikeasti menettää. Mutta silti ottaa päähän. Minulla on nimittäin kamalan kivoja perheenjäseniä ja kavereita, joita en sitten vähään aikaan näe. Harmittaa esimerkiksi, etten enää ehdi käymään mummolla tänä kesänä. Ja etten pääse käymään Annin luona Lapissa tai Marikin luona Venäjällä ensi vuonna, koska olen itse poissa. (Chilessä minulla ei olisi muutenkaan varaa käydä.) Ja että ensi vuonna ”kaikki” käyvät mielenkiintoisia matikankursseja, kuten Topo II:n tai Algebra II:n, ja itse istun jossain tietokoneen ääressä syömässä pullaa ymmärtämättä opetuksesta mitään.

Muutenkin tuo salaperäinen ”kaikki” on häirinnyt minua viime aikoina. Olen takuuvarmasti ihan tylsä, kun lähden tällä tavalla lukuvuodeksi ERASMUS-vaihtoon Ranskaan, nimittäin ”kaikki” tekevät jotakin paljon mielekkäämpää. Ensinnäkin maan pitäisi olla jokin erikoisempi (kuten Marialla se Chile, Marikilla se Venäjä, Tuurella Swazimaa), ohjelman pitäisi olla jokin erikoisempi tai mieluiten ei ohjelmaa ollenkaan (koska ERASMUShan on vain biletystä ja kaikki järjestetään vaihtarille valmiiksi, Laurakin lähti Portugaliin ihan muuten vain, ja jos olisin todella itsenäinen lähtisin johonkin GoAustralia-tyyppiseen juttuun niin kuin pikkuserkkuni) ja lisäksi vuoden oleskeluhan on ihan liian lyhyt (kun Henri on viisi vuotta Münchenissä ja Marikki neljä Skotlannissa, ja puolet lukion vuosikurssistani lähti ulkomaille opiskelemaan, ja Ainokin muutti Jessen kanssa Tuupovaaralle, sekin on melkein kuin ulkomaa. Niin ja Florent muutti Suomeen, Keski-Euroopasta käsin se on ulkomaa.)

Iloitsin jo etukäteen, kuinka kätevää on olla sitten vaihdossa, kun on paljon vähemmän tavaraa, josta pitää huolta. Nyt pakatessa sisäinen materialistini on kuitenkin käynyt äänekkäämmäksi kuin aikoihin. Olen pakannut melkein kaikki kirjat banaanilaatikoihin kellariin. (Kahdeksan laatikkoa ei riitä, onko minulla muka jotenkin paljon kirjoja?) Minulla on jo nyt ikävä niitä, etenkin Harry Pottereita, miten ihmeessä selviän kymmenen kuukautta ilman Harry Pottereitani? Tai lohikäärmeteepannua? Mitä jos se menee hajalle? Kaikkein eniten minua harmittaa jättää kantele Suomeen, kymmenen kuukautta soittamatta, kymmenen!

En sen sijaan iloinnut etukäteen enkä nytkään siitä, etten voi mennä Ranskasta Annin kanssa lenkille. Tai pelata DnD:tä, minulla on kamalan hauska hahmo, koska se on bardi ja voi siksi laulaa koko ajan. Tai katsoa Doctor Whota Ollin ja Hannan kanssa. Niin ja jäähän minulta tietysti poikaystäväkin Suomeen, mutta koska meillä on niin mahtava suhde ja olemme itsenäisiä yksilöitä ja olemme sitä paitsi olleet ennenkin kaukosuhteessa, sehän ei haittaa, eihän?

Kaiken muun agstaamisen lisäksi minulla on vähän huono omatunto, että valitan siitä teille, kun iso osa teistä jää kuitenkin tänne minua kaipaamaan. (Olipa kamalan itsekkään kuuloisesti sanottu!) No, tuli teille ikävä tai ei, voitte katsoa hauskan melkein asiaan liittyvän videon, ja sitten kaikille tulee taas hyvä mieli.

Ja tulettehan sitten käymään Ranskassa?