J’aime la France

c'est la première fois pour moi que je pars au combat et j'espère être digne de la tribu de Dana

Olin tietysti tavannut joitakuita ranskalaisia myös ennen 5.7.2010 ja saapumistani Kreikkaan. Olin käynyt Ranskassa kolme kertaa, kaksi kertaa Pariisissa ja kerran Strasbourgissa, ja jutellut ikäisteni ranskalaisten kanssa riparikesänä kielikurssilla Englannissa. En tosin ymmärtänyt heidän puheestaan kovin paljon. (Itsehän olin tietysti aivan loistava englanninpuhuja jo silloin, siksi olin kielikurssillakin, uskalsin melkein avata suuni jos piti puhua englantia.)

Sitten päädyin Kreikkaan EVS-projektiin. Asuin Xylokastro-nimisessä kylässä kuusi kuukautta ja leikkasin päivisin pahvista ensin eläimiä ja sitten joulukuusia paikassa, jonka nimi oli projektikuvauksessa englanniksi Centre of Creative Work with Children ja kreikaksi KDAP eli κέντρο δημοτικό απόγευμ-jotain παιδιων, lasten kunnallinen iltapäivähoito. Pidin oleskelustani blogia Fleimin nettisivuilla, se on jo poistettu, mutta sitä mainostava artikkeli löytyy vielä. Lähinnä kielimuurin takia hengailin Kreikassa lähinnä toisten EVS:ien kanssa, joista merkittävä osa oli kotoisin Ranskasta. Pätkä erästä Kreikan-aikaista blogikirjoitustani tiivistänee, millaisen mielikuvan ranskalaisista Kreikassa muodostin:

”Ranskalaisia leimaa puutteellisen kielitaidon yhteyteen kuuluva oletus siitä, että kyllä ranskalla pärjää. On minulle yritelty vakuuttaa sitä, että kyse ei ole ylpeydestä vaan siitä, että moni ei englantia ihan oikeasti osaa. Vaikea olisi silti kuvitella, että mistään muusta maasta tuleva vapaaehtoinen lähtisi Kreikkaan puoleksi vuodeksi osaamatta edes esitellä itseään millään muulla kielellä kuin ranskalla. Mieleni tekisi kysyä, mitä tällaiset henkilöt oikein ajattelevat, mutta se ei onnistu, koska en puhu ollenkaan ranskaa (kun tämän faktan kertoo ranskalaiselle, saattaa kuulla hämmästyneen kysymyksen, että etkö tosiaankaan ollenkaan). Olen ikävä kyllä saanut ranskalaisista yleisesti ottaen myös aika tyhmän kuvan. Mielikuva ei synny ainoastaan siitä, että useimpien kanssa on pakko puhua hitaasti ja yksinkertaisesti, vaan siitä, että monen kohdalla meille molemmille tuttuja asioita on melko vähän. Ei ole kovin mukava vakuutella puolta tuntia, että Suomessa on ihan oikeasti välillä lämmin. Samoin hämmennyin suuresti, kun eräs ranskalainen tyttö ei tiennyt, mikä on Ruotsi. Toinen ranskalainen valisti tätä, että se on se Ikea-maa. Jälkeenpäin aloin epäillä, oliko tyttö vain liian hienotunteinen sanomaan, ettei ollut koskaan kuullut Suomestakaan. Toisaalta ranskalaiset vaikuttavat tuntevan oman maansa kulttuuriakin kehnosti. Oli aika turhauttavaa tulla Xylokastroon innostuttuaan lentokonelukemiseksi otetusta Camus’ta, havaita että vapaaehtoisista seitsemän on ranskalaisia ja saada selville, että heistä kukaan ei ole koskaan lukenut Camus’ta. Georges Perec soitti joillakin jotain kelloa, joillakin ei. Yksi oli sentään Victor Hugo -fani kuten minäkin. Ja mitä pitäisi ajatella siitä, että ihminen ei osaa oman maansa kansallislaulusta yhtään säkeistöä ulkoa?”

(En tosiaan osannut siihen aikaan sanoa ranskaksi juuri muuta kuin bonjour, merci, adieu.)

Arvasitteko jo, että se ainoa englantia osannut ja Victor Hugo’ta lukenut ranskalainen on Florent?

Jos joku ei sitä tiedä, Florent – ääntyy suunnilleen Floraan – on poikaystäväni. Hän on ranskalainen, ja vihaa sitä, kun hänet esitellään ranskalaisena, joten tarkennan, että oikeasti hän on vain puoliksi ranskalainen. Florentin äiti on saksalainen ja myös Florent itse asui seitsemän ensimmäistä ikävuottaan Saksassa. Sittemmin Florentin perhe muutti Florentin isän kotialueelle Alsaceen. Kirjoitan ehkä (toivottavasti) Alsacesta lisää myöhemmin, mutta totean tähän väliin, että alue on kuulunut viimeisen kahdensadan vuoden aikana vuorotellen Ranskaan ja Saksaan ja on edelleen kulttuuriltaan ja identiteetiltään niiden välimaastossa – kotimaisena vertailukohtana esimerkiksi Itä-Karjala, Ahvenanmaa ja Tornion seutu. Joten Alsacessa, saksalaisittain Elsassissa, asuminen ei ole sama asia kuin varsinaisessa Ranskassa asuminen.

Florent on nyt asunut Suomessa kaksi vuotta eikä missään nimessä ole tulossa mukaani Lyoniin, vaikka se olisi opiskelujen kannalta mahdollistakin. Hän ei enää ikinä halua asua sellaisessa maassa kuin Ranska, eikä etenkään Ranskassa itsessään. Ranskan komplementissa asumisen voimalla kestää jopa sen, ettei Suomessa kerta kaikkiaan ole hyvää leipää. (Mistä Florent valittaa edelleen kahden vuoden jälkeen joka ikinen kerta, kun syö leipää, näkee leipää, puhuu leivästä tai ajattelee leipää.)

Noin kielteinen mielipide tuntuu meistä Eiffel-tornin kuvat silmissä Ranskaa katselleista kenties hieman erikoiselta, mutta kun Florentin juttuja kuuntelee, niistä tosiaan muotoutuu kuva varsin ikävästä paikasta: Ranskassa on yli kolme miljoonaa aikuista lukutaidotonta, vaikka koulu aloitetaan yleensä kolmevuotiaana ja lopetetaan aikaisintaan 16-vuotiaana. Äärioikeiston kannatus huitelee 20 prosentissa, ja ”normaali” oikeisto alkaa olla mielipiteiltään aika lailla samanlainen kuin ääriversionsa. Vasemmisto taas ei ole vieläkään päässyt yli kommunismista. Poliiseja on joka puolella, koska katuja valvovat niin kunnallinen ja valtiollinen poliisi kuin santarmitkin. Siitä huolimatta kioskimyyjiä puukotetaan kuoliaaksi 20 euron kassan tähden. (Mitä tästä opimme oikeusvarmuuteen sekä poliisien määrän ja rikollisuuden korrelaatioon liittyen?) Toivottomat, aggressiiviset maahanmuuttajat pudottelevat pesukoneita poliisiautojen päälle, joten poliisin turvallisuuden takaamiseksi virkapuvussa tiettyihin kortteleihin meno on kokonaan kielletty, se varmasti rauhoittaakin kyseiset korttelit. Kouluissa historian ja maantiedon tuntipaikka on sama, joten maantietoa opettaa usein sellainen henkilö, jolla on vain historian maisterin tutkinto, ei lainkaan maantiedon alan koulutusta eikä tietenkään minkäänlaisia pedagogisia opintoja taustallaan. Tai sitten historiaa opettaa pelkkä maantiedon maisteri. (Tämä ehkä selittää osan tapaamieni ranskalaisten tietämättömyydestä.) Äitiysloman kesto on 4 kuukautta, jonka jälkeen vauvalle tulee vauvanhoitaja, koska äidin on pakko mennä takaisin töihin.

Suomessa opintotukea ei saa, jos on alle 20-vuotias ja asuu kotonaan ja tekee toisen asteen opintoja ja vanhemmat tienaavat liikaa. Ranskassa opintotukea ei saa, jos vanhemmat käyvät töissä.

Suomessa korruptio huolestuttaa, kun Vanhaselle on annettu tuppeen sahattua lautaa. Ranskassa korruptio huolestuttaa, kun ministerit ovat saaneet yllättäviä miljoonalahjoituksia tuntemattomilta, satunnaisilta henkilöiltä.

Suomessa homoavioliiton vastustajat kirjoittavat huolellisesti laadittuja kirjoituksia lehtiin, ja Päivi Räsänen pahoittelee televisiossa valtakunnan rappiotilaa. Ranskassa homoavioliiton vastustajat tuovat lapsensa mukaan mielenosoituksiin ja työntävät heidät eturiviin siinä toivossa, että poliisi ei uskalla käyttää kyynelkaasua väkijoukon rauhoittamiseksi. Lain mentyä läpi äärioikeistoaktivisti ampuu itsensä Notre Damen katedraalissa 1500 ihmisen edessä. Ranskan kolmanneksi suurimman puolueen (juuri se Front Nationale, jota ranskalaisista kannattaa viidesosa) puheenjohtaja Marine Le Pen ilmoittaa kunnioittavansa tekoa.

Homoavioliiton kohdalla eroa tosin selittää se, että Suomessa useimpien vastustajien syyt ovat vakaumuksellisia. Ranskassa taas homot rinnastuvat ihmisten mielissä muihin perinteistä valtiota koskeviin uhkiin, niin kuin vaikka islam. Ironista kyllä myös ääri-islamistit luonnollisesti vastustavat homoavioliittoa henkeen ja vereen.

Florent ei toki ole ainoa, jolta olen ehtinyt kuulla pahaa Ranskasta sitten kesän 2010, mutta jostakin syystä Florentin kanssa aiheesta on tullut juteltua eniten. Paljolti samaan tyyliin kertoo Ranskasta blogissaan Florentin kaveri Charlotte, joka muutti Uuteen-Seelantiin vähän alle vuosi sitten ja on niin ikään valtavan tyytyväinen Ranskan komplementissa asumiseen. Ranskaa osaavat voivat lukea Charloten hienon blogikirjoituksen yrityksestään kommunikoida ranskalaisen firman kanssa uudesta uusiseelantilaisesta työpaikastaan. (Tiivistyksenä firma suostuu vastaamaan viesteihin vain ranskan ja englannin sekoituksella, kummalla kielellä tahansa näille kirjoitti, yhtä paperia ei voida lähettää sähköpostilla koska asiasta vastaava henkilö on lomalla, eikä lopulta muutenkaan sähköpostilla, koska faksi on paljon parempi tapa hoitaa asioita.) (Joku saattaa huomata, että olen salaa matkinut blogin kirjoitustyyliä. Kursivoidut sulut ovat käteviä.) (Etenkin perättäiset sulut.)

Itse odotan innolla ja jännityksellä Ranskaa poliittisine kaaoksineen ja kummallisine yhteiskuntarakenteineen. (Toivottavasti Miriam muuten lukee tämän postauksen, olen yrittänyt käyttää monipuolisesti myös harvinaisempia kielioppirakenteita.) Ranska on varmasti ainakin hauska maa, siellä on myös kelttiräppiä, jos ette kuunnelleet linkkiä kirjoituksen alussa, kuunnelkaa se nyt. Manau oli tosi ilmeisesti suosittu bändi joskus Florentin ollessa ala-asteella.

No, jos rehellisiä ollaan, niin kyllä ihan vähän myös pelottaa.

P.S. Ajattelin ensin laittaa otsikoksi ”Rakkaudesta ruokaan: ei riittävä syy Ranskassa asumiseen”. Yritin keksiä jotakin omaperäistä, ja mieleeni tuli muinainen Atrian mainoslause: Rakkaudesta ruokaan, Atria. Lapsena tulkitsin pessimistisesti sen tarkoittavan, että avioliitossa ollaan ensin rakastuneita, mutta sitten jossakin vaiheessa suhde siirtyy tasolle, jossa se koskee lähinnä ruokaa. Tapahtuu siis siirtymisprosessi rakkaudesta ruokaan. Tämä ei liity Ranskaan millään tavalla.

J’aime la France taas on esimerkkilause ranskan alkeiskirjastani. Jostakin syystä missään muussa kieltenkirjassa en ole nähnyt lausetta ich liebe Deutschland, I love Great Britain, jag älskar Sverige, я люблю Россию tai αγαπω Ελλαδα.

P.P.S. Toivottavasti komplementti-linkki Wikipediaan avasi sanan merkityksen ei-matemaatikoille.

P.P.P.S. Toivottavasti kaikille tulee useista post scriptumeista ala-asteaikainen kirjeenvaihtoilmoitusfiilis.

Maailman suurin riisi ja muita unelmia

wenn ich ihre Haut verlies der Frühling blutet in Paris

Maailmassa on varmasti satoja lauluja, joissa kerrotaan, miten romanttista Pariisissa on, mutta päädyin silti Rammsteiniin. Videon kuvauksessa on englanninkielinen käännös tekstistä ja bonuksena tulee hauskoja Youtube-kommentteja, joissa ihmiset ”paljastavat” laulun kertovan seksistä. Hyvä tietää, kaikkihan luulivat siinä puhuttavan kukkien poimimisesta ja punaviinistä.

Harkitsin pitkään tämän kappaleen ja Notre Damen kellonsoittaja –elokuvan alun välillä. Ensimmäiset Ranskaan liittyvät mielikuvani ikinä ovat nimittäin varmasti peräisin Disneyn VHS-kaseteista. Muistan kolmevuotiaana päteneeni päiväkodissa sillä, että osaan laskea ranskaksi kymmeneen. (Opin taidon uudestaan 20-vuotiaana yliopistossa.) Päiväkoti-ikäisenä olin myös tarpeeksi kypsä tajuamaan vitsin ”Mikä on maailman suurin riisi? Pariisi!” eli tiesin, että Pariisi on joku paikka jossakin. Ja että juuri siellä on Disneyland. Ja Disneyland on varmasti parasta ikinä, koska niin sanottiin videoiden alussa ennen piirrettyjen alkua. Varmaan koko ikäluokkani muistaa mainoksen, jossa Mikki Hiiri antaa nimikirjoituksen pojalle ja mummolle. (Löysin videon vain ruotsiksi.) Tai sen, jossa isoisä ja lapsenlapsi pyörivät kahvikupeissa. (Sitten oli vielä Space Montain –laitteen mainos, mutta sitä en koskaan ymmärtänyt. Mietin ainakin pitkään, että jos asteroidit ovat kerran lähimmät naapurini, ne asuvat varmasti seinien sisällä ja ovat siten lähempänä kuin mitkään muut naapurit.)

Sitten oli luonnollisesti Notre Damen katedraali, jonka tornit kohoavat elokuvassa pilvien yläpuolelle ja jonka katolla Esmeralda kiipeilee ketterästi – Pariisin on pakko olla hieno maa! Jälkeenpäin ajateltuna pariisilaiset näyttäytyvät elokuvassa varsin ikävinä, heittelevät Quasimodoa tomaateilla ja syrjivät mustalaisia. (Hämmentävää muuten, että Quasille nauretaan torilla, mustalaiset yrittävät hirttää tämän ja lopulta Esmeraldakin valitsee tämän sijasta Febuksen, ja silti elokuvan lopussa tämä oivaltaa, kuinka maailma ei olekaan paha, vaan ainoastaan Frollo.) (Muistan pettyneeni, kun näin Notre Damen ensimmäistä kertaa. Se olikin paljon pienempi kuin elokuvassa.)

En ollut mitenkään poikkeuksellinen pitäessäni lapsena Ranskaa hienona maana. Päiväkoti-ihastukseni Kalle oli Ranskasta itse asiassa niin innoissaan, että hänen mielestään Ranska oli jopa parempi maa kuin Suomi. Kallen mielestä L’Oreal Paris oli myös parempi merkki kuin L’Oreal Kids, josta me muut tykkäsimme epäilemättä televisiomainoksen ansiosta. (Ei  kyyneliä! Ei takkuja!) L’Oreal Paris liittyi nimittäin enemmän Ranskaan, koska nimessäkin on Paris.

Toinen lapsuudenkaverini, naapurini Maria-Rosa jopa asui suurimman osan ajasta äitinsä luona Ranskassa. Maria-Rosa kertoi Ranskasta kiinnostavia juttuja, ja hänellä oli hienoja tavaroita, kuten ranskaa puhuva nukke, jonka puhetta en ymmärtänyt. Myöhemmin hänen isänsä muutti pois naapuristamme, mutta Maria-Rosa ehdotti, että tulisin käymään hänen luonaan Ranskassa, hänellä oli siellä hevonen ja poni, ja hän voisi ratsastaa hevosella ja minä ponilla. Emme kuitenkaan onnistuneet säilyttämään yhteyttä, koska olimme niin pieniä. (Myöhemmin kävi ilmi, että Maria-Rosa asui ja asuu edelleen Florentin kotiläänissä Alsacessa ja on jopa käynyt Florentin kanssa samaa lukiota, vaikkakin eri aikaan.)

Kasvaessani opin tietysti Ranskasta sellaista, mitä siitä pitäisi maana tietää – baskerit, viinit, Eiffel-torni; rakkauden kieli, kohteliaat ihmiset ja niin edelleen. Luin Kurjat ja rakastuin tietenkin Mariukseen – romanttinen haaveilija joka seuraa rakkaintaan ja kunnioittaa isänsä aatetta tämän muistoksi. (Myöhemmin luin Kurjat uudestaan. Marius näyttäytyi ailahtelevana haihattelijana, joka kieltäytyy periaatteessa oman alansa töistä ja valittaa sitten, kun ei ole rahaa matkustaa Coseten perässä. Coseten muutettua yllättäen Marius ei esimerkiksi etsi tätä, vaan päättää mennä kuolemaan, kun kokee niin suurta tuskaa. Mariusta ei tasavaltalaisena kuitenkaan häiritse lupaus Coseten perinnöstä tai ajatus siitä, että he eläisivät yhdessä vanhempiensa rahoilla lopun elämänsä. Sen sijaan Mariusta häiritsee Jean Valjeanin menneisyys rangaistusvankina, vaikka juuri Jean pelasti tämän raahaamalla tämän ruumista puolikuolleena pitkin viemäreitä. Mikä todellinen aatteenystävä. Cosettea olisi käynyt sääliksi, jos tämä ei olisi itsekin näyttäytynyt minulle aivan uudella tavalla. Esimerkki. Marius on naimisissa Coseten kanssa ja kysyy tämän mielipidettä heidän yhteisestä rahankäytöstään. Nunnakoulussa taloudenhoitoa opiskellut Cosette vastaa, ettei halua sanoa mitään, koska Marius on hänen myötään nainut myös rahat ja kysymys koskee siis Mariuksen omaisuutta. Tosin Coseten puolustukseksi tämä ei missään vaiheessa väitäkään olevansa itsenäinen nainen.)

Summa summarum, näin Ranskan varsin perinteisesti taiteen, kulttuurin ja hyvän ruuan maana, kuten varmaankin melkein kaikki suomalaiset. (Ja muunmaalaiset myös.) (Tarkemmin ajateltuna varmasti jokainen maa on omasta mielestään taiteen, kulttuurin ja hyvän ruuan maa.) Positiivinen kuvani Ranskasta on kuitenkin varmaan alun perin peräisin kauempaa. Alitajunnalleni Ranska oli – ja on ehkä edelleen – ponien, Notre Damen ja Disneylandin maa, jossa ei ole kyyneliä eikä takkuja.

Kaikki kuitenkin muuttui 5.7.2010, kun saavuin Kreikkaan ja tutustuin oikeisiin ranskalaisiin. Mutta siitä lisää seuraavalla kerralla.

Hei olen Ada ja menen elokuussa Ranskaan

-->

Comme j’aimerai/ si je pouvais /partir là-bas

Olen saanut Lyonista virallisen hyväksymiskirjeen (meilitse), selvitettyä asumisjärjestelyjä sen verran, että ilmeisesti minulla on joku katto pään päällä koulun kampuksella ja lennotkin varattua, joten ehkä blogin aloittaminen ei ole turhan aikaista. (Lennot monikossa siksi, että menopaluulennot tulivat lähes puolta halvemmiksi kuin yhdensuuntainen lento, jollaisen olisin halunnut. En vielä tiedä tarkkaan, minä päivänä aion tulla takaisin, eikä niin pitkälle kuin ensi vuoden kesäkuuhun ole kaikkialla edes mahdollista varata lentoja. Aionkin lentää vain Lyoniin ja jättää paluulennon käyttämättä. Toisaalta, jos siellä onkin ihan kamalaa, voin hätätapauksessa tulla syyskuun kahdeksantena päivänä takaisin Suomeen.)

Blogi on ehkä tähän mennessä suunnitelluin osa koko vaihtoa, koska sitä olen ihan suunnitellut ja kaikkea. Muusta osasta tiedän sen verran, että olen menossa tekemään tietojenkäsittelytieteen sivuaineopintoja tekniseen (!) yliopistoon nimeltä INSA de Lyon

(eli Institut National des Sciences Appliquées). Asun siellä luultavasti jossakin (asuntotoimisto lupasi välittää viestini asiasta vastaavalle henkilölle) ja on minulla opintosuunnitelmakin, tosin kurssien sisällöt olivat vähän epäselviä. Ainakin tarkoitus olisi suorittaa yksi opintopiste liikuntaa, ja ehkä vähän sitä käpistelyäkin. (Jos joku ei tiedä, käpistely tarkoittaa tietojenkäsittelytiedettä. Ainakaan Wordin automaattinen kieliasun tarkistus ei tunne sanaa.)
Kuten huomaatte, tässä vaiheessa blogi on todella kaunis – varsinkin bloggerin valmiista taustakuvista valittu  ranskankielinen Eiffel-torni-postikortti -tausta on todella hurmaava – mutta lisään tänne ihan oikeitakin kuvia, kunhan pääsen Ranskaan asti. Minulla on vain liikaa asiaa, jotta jaksaisin odottaa sinne asti pääsemistä myös blogin kanssa. (Florent auttoi blogin luomisessa. Tämä kertoo ehkä osaltaan atk-taidoistani. Tekosyynä: blogger puhui minulle ranskaa. Onpa hyvä, että suoritankin vain kaikki opinnot vaihdon aikana ranskaksi.)

Pohdin pitkään, miten puhuisin muista ihmisistä blogissani. (Muista ihmisistä puhumattomuus on tietysti poissuljettu vaihtoehto, tykkään puhua tutuistani.) Täysi anonyymiys tuntui hankalalta: ”Mun poikakaveri sanoi, että mennään vaan näkemään sitä sun yhtä kaveria. Joten me mentiin näkemään mun yhtä kaveria, mutta matkalla tavattiin toiseen mun kaveriin, joka ei ole sen yhden kaverin kaveri, ja se pyysi mua näkemään yhtä kolmatta kaveria, jota en ole tavannut pitkään aikaan. Joten soitin sille ensimmäiselle kaverille, että haluaako se nähdä illemmalla, mutta se olikin sopinut jotain yhden sen kaverin kanssa…” Tein tästä johtuen sellaisen periaatepäätöksen, että mainitsen ihmiset etunimeltä. Jos et siis halua nimeäsi mainittavan ja teet jotakin mielenkiintoista, mainitse asiasta, niin keksin sinulle jonkin upean salanimen! Anonyymiteetin säilyttämiseksi en kuitenkaan erottele esimerkiksi kaikkia kolmea miljoona tuntemaani Lauria sukunimen ensimmäisillä kirjaimille (ja myös koska se näyttää tyhmältä). Jos jäit miettimään, tarkoitinko juuri sitä sinun tuntemaasi Lauria, voit kysyä asiasta minulta.

Toivottavasti huomasitte alun linkin, yritin tehdä siitä värikkään ja selkeän. Kaavailin sellaista, että laittaisin jokaisen postauksen alkuun linkin johonkin kappaleeseen, joka jotenkin kuvaa tekstiä ja jota voi kuunnella sitä lukiessaan. Jos joku ei tunnistanut, päivän kappale on ranskankielinen versio Pieni Merenneito –elokuvan kappaleesta Näin unelmoin. Saa nähdä, keksinkö enää muutaman kirjoituksen jälkeen sopivia biisejä, jos en, jätän koko jutun pois ja tekin kaikki ystävällisesti unohdatte koko ajatuksen.

Tällaista alkuun! Koska lähtööni on vielä kuusi viikkoa aikaa, saatte kivoja postauksia Ranska-mielikuvistani ja vaihtoon lähtemisen suuresta vaikeudesta lähitulevaisuudessa, niitä varsinaisia Lyonia koskevia vasta 20.8. eteenpäin.

P.S. Florent, Iris, Jennifer and anybody else, who might be interested in reading this but doesn’t speak Finnish: I’m sorry but I’m going to write in Finnish anyway. It’s faster, easier and like that I can complain about all the annoying French people I will meet without them understanding me. I’ll tell you about their annoyance personally then!