Korkeakoulupoliittista asiaa, osa 10

we don’t need no education/we don’t need no thought control

(Eli toinen kirjoitukseni aiheesta. Valekäpistelijänä välttelen luonnollisesti kymmenjärjestelmää, koska binäärinen on paljon parempi.)

Olin tietoverkkojen laskareissa, tehtävissä edettiin järjestyksessä, mutta kun tuli minun vuoroni, en ymmärtänyt tehtävää enkä minulle esitettyä kysymystä. Sanoin, etten oikein ymmärrä, en oikein puhu ranskaa, johon opettaja reagoi toteamalla, että sitten pitäisi lukea materiaalia hyvin etukäteen. En tajunnut vastausta, kun se annettiin, ja koko oppitunnista jäi käteen lähinnä ärsyyntynyt fiilis.

Opettaja ei kuitenkaan ollut minulle mitenkään erityisen ilkeä, vaan esitti vastaavantyylisiä huomautuksia koko laskareiden ajan. Eikö teidän pitäisi olla vireitä, tehän olette nuoria, ei kannata tuijottaa minua vaan katsoa luentokalvoista, jos olisit tehnyt muistiinpanoja siellä se lukisi, ja niin edelleen.

En tajua tuota asennetta, sanoin tunnin jälkeen kaverilleni, joka halusi auttaa ja kysyi, enkö ymmärtänyt kieltä vai sisältöä. Kuvitteleeko hän todella, että joku tässä luokassa ei halua ymmärtää? Että joku ei halua oppia?

Kaverini selitti, että joo, se on ärsyttävää, mutta se toimii, kun on pakko oppia, niin oppii myös. Eikä tuo kurssi ehkä kiinnosta erityisesti, on paljon kiinnostavampiakin juttuja, mutta kun sen käy, valmistuu joskus.

En halua millään tavalla väheksyä älykkään ja hyvin pärjäävän kaverini mielipidettä enkä sitä tosiasiaa, että ehkä joku sitten painostettuna oppiikin paremmin. Mutta olen edelleen sitä mieltä – kuten keskustelussamme totesin – että yliopistotasolla ei enää pitäisi opiskella siksi, että on pakko. Yliopistotasolla haluan opiskella siksi, että haluan oppia, haluan ymmärtää.

Opettaminen on vaikeaa, opettaminen on turhauttavaa. En siksi halua myöskään liikaa kritisoida opettajaamme, en varmasti itse osaisi opettaa yhtään sen paremmin. Eikä minusta ole väärin opettaa huonosti, mutta se, mikä minusta on huolestuttavampaa, on ajattelutapa, että oppilaita täytyy painostaa, jotta nämä oppisivat.

Minä opin, koska haluan oppia. Opiskelen, koska minua kiinnostaa se, mitä opiskelen.

Suoritan kyllä tutkintovaatimuksia, mutta en vain kasatakseni itselleni tutkinnon. Käyn pakolliset kurssit, koska luotan yliopistooni ja uskon niiden olevan hyödyllisiä, vaikka ne eivät juuri nyt tuntuisikaan kiinnostavilta. Olen onnellinen mahdollisuudesta saada osallistua opetukseen, tehdä tehtäviä ja käydä tentissä, koska pelkkä itseopiskelu ei sovi minulle. Jaksan aamulla herätä luennolle koska on siellä on pakko käydä, jotta pääsen kurssista läpi, mutta kurssilla olen, jotta oppisin sen asiat, en, jotta saisin siitä paperin käteen.

Toinen kriittisempi kohtaaminen opettajan kanssa tapahtui, kun neuloin UML-mallintamisen luennolla. Luennoitsija huomasi sen ja totesi, että eihän luennolla voi neuloa, nuo tuolla tietokoneen kanssa voivat edes esittää kuuntelevansa. Tästä en loukkaantunut, koska ymmärrän kyllä, että neulominen ei ole Ranskassa yhtä normaalia kuin Suomessa – täällä kukaan ei neulo luennolla, koska melkein kukaan ei osaa neuloa noin muutenkaan. Kyseisellä luennoitsijalla oli kyllä ilmeisesti muutenkin huono päivä, hän muun muassa lopetti luennon kymmenen minuuttia myöhässä, koska mielestään oli aloittanut sen myöhässä, kun pari oppilasta tuli sisälle liian myöhään. Tuntui silti oudolta, en usko, että kumpaakaan olisi käynyt Suomessa.

Lisäksi opin, mitä tapahtuu, kun tulee laskareihin myöhässä. Tämä ei käynyt minulle vaan eräälle ryhmäläiselleni, joka yritti tulla sisään vartin laskareiden alun jälkeen. Opettaja katsoi opiskelijaa, joka sanoi lähettäneensä kyllä ilmoituksen myöhästymisestä. Opettaja kysyi, milloin, ja opiskelija vastasi laittaneensa meilin 5 minuuttia ennen tunnin alkua. Toivottavasti vitsailette, opettaja totesi, ulos luokasta. Opiskelija jäi ulos ja opetus jatkui.

Ja näin myöhäisessä vaiheessa opintoja opettajat ovat lähtökohtaisesti ilmeisesti ihan kivoja. Prepalla ainakin joissakin kouluissa on ilmeisesti käytäntönä antaa toisinaan negatiivisia numeroita (kun arvosteluasteikko on nollasta kahteenkymmeneen), jos opiskelijan tarjoama vastaus on niin huono, että opettajan mielestä olisi parempi jättää paperi kokonaan tyhjäksi (jolloin saisi nollan). Tämä varmaan kannustaa opiskelijoita erinomaisesti riskien ottoon ja luovuuden käyttöön.

Pelkään nykyään tietoverkkojen luennoitsijaa, mutta vähän vähemmän kuin alussa kuvaamani episodin jälkeen. Luennoitsija (joka siis pitää laskarinsa itse) keksi kysellä luennolla samankaltaisen tehtävän vastauksia yleisöltä tyylillä ”te siellä sinisessä hupparissa, mikä arvoista päivittyy A:n kohdalla, kun se lähettää B:lle tietoa?”. Minultakin kysyttiin vastausta (”neiti roosa-valkoisessa pipossa, mikä aikamääre tähän laitetaan?”), jonka onneksi tiesin (”öö… pitkä?”), mutta tärisin melkein koko loppuluennon, koska säikähdin kysymystä niin paljon. En kuitenkaan koko luentoa, koska ihan luennon lopussa luennoitsija havainnollisti kommunikaatiota puhumalla vauvoista.

”Jos minulla on pitsalaatikko, ja vauva alkaa huutaa, niin pudotanko pitsalaatikon ja alan ruokkia vauvaa? Ei, lasken sen ensin pöydälle. No, kun vauvaa yrittää ruokkia, helposti se hylkää viestin eli sulkee suunsa, vaikka kuinka yrittäisi sanoa, että täältä tulee lentokone. Tai että täältä tulee hyvää dataa! Kuka saa hyvää dataa! Onko se vauva! Nam, hyvää dataa!”

(Luentosalissa on kylmä, siksi minulla oli pipo päässä. Se oli se, jonka neulominen oli kiellettyä, onneksi sain sen valmiiksi.)

(Aino, jos olisin vähän lähempänä, tulisin nyt ehdottomasti ruokkimaan Paavoa sanoin ”täältä tulee hyvää dataa”!)

Tämä ei ole EVP:tä tai muutenkaan rajantakainen teksti

I’m alive/I’m alive!

Tai siis tietysti Suomen tasavallan rajan näkökulmasta tämä teksti on rajantakainen. (Muistan joskus keskustelleeni Marikin kanssa siitä, viitataanko rajantakaisella Venäjään vai tuonpuoleiseen, mutta en kerro, kumpi oli kumpaa mieltä.)

Olen ollut nolosti kirjoittamatta blogiin kohta melkein kuukauden ajan. Mutta ei hätää, olen edelleen hengissä ja hyvissä ruumiin ja sielun voimissa!

Kerron siis asioista, jotka olen tehnyt pari viikkoa sitten, kun ne kuitenkin ovat kiinnostavia. Selittelen tässä myös, miksi blogin päivittäminen on kestänyt niin kauan. Viimeisten viikkojen aikana olen nimittäin tehnyt kaikenlaista kivaa.

Olin katsomassa improvisaatioteatteria josta en ymmärtänyt paljon mitään mutta se oli silti hauskaa, sitten täällä oli Oktoberfest-bileet (jotka järjestettiin marraskuussa, mutta mitäs pienistä) ja join saksalaista savunmakuista olutta ja söin elsassilaista ruokaa (Elsass eli Alsace on tunnetusti melkein sama asia kuin Saksa, se vain sijaitsee Ranskassa). INSAssa on nimittäin sellainen Saksa-on-kiva-yhdistys kuin Lorelei, joka järjestää Saksa-aiheisia juhlia sekä retkiä Saksaan.

Lisäksi olen käynyt kaupungilla. Kaverimme Remi tarvitsi puvun, joten lähdimme viiden hengen porukassa häiritsemään muita ihmisiä pukukaupassa, ja söimme myös vohveleita. Toisen kerran käytimme neljä tuntia etsien syntymäpäivälahjaa Alicialle, joka ei ole sama Alicia kuin se joka on ryhmässäni vaan se, joka teki minulle Totoro-kynnet. Olin jotekinkin kuvitellut, että synttärilahjaa ei tarvitsisi edes ostaa tai että ostaisimme jotakin hyvin pientä, koska Alicia oli jo pyytänyt tuomaan ruokaa synttäreille. Kaikki muut olivat kuitenkin liikkeella ”20 euroa alkaa olla jo vähän liikaa” –tyyppisellä budjetilla. Itsehän en yleensä osta niin kalliita lahjoja edes sellaisille ihmisille, jotka olen tuntenut 9-vuotiaasta asti, ja Aliciaan olimme sentään kaikki tutustuneet vasta syyskuun puolivälissä. Lopulta hankimme nelistään yhteislahjaksi kynsilakkaa ja pipon ja setelikuvasia nenäliinoja, mikä ei tullut sentään ihan niin kalliiksi.

Niillä synttäreillä oli ihan hauskaa, istuimme kaikki piirissä eikä kukaan ollut sanottavammin humalassa, vaikka alkoholia oli pöydällä aika paljon. Huomaa, ettei olla Suomessa, ainakaan normaaleissa opiskelijabileissä. (En tiedä, mitä Alicia aikoo sillä kaikella jälkeenpäin tehdä.)

Yhtenä iltana haimme pitsaa, ja olin elämäni ensimmäistä kertaa laneissa. Selvisi, että en ole oikein lan-yhteensopiva, koska tietoneeni on Mac eikä minulla ole hiirtä ja se on ongelma, koska tarkoitus oli pelata peliä nimeltä Call of Duty 4. Lopulta päädyimme pelaamaan Marionin kanssa parityönä niin että minä liikuttelin peliukkeliamme näppäimistöllä ja Marion hiirellä, mikä ei toiminut kovin hyvin, mutta oli ihan hauskaa. (Yksityiskohtana mainittakoon, että Marion oli nimennyt hahmonsa erään ei-niin-pidetyn luennoitsijan mukaan, joten ehkä joku saattoi saada aggressioitaan purettua ampumalla tätä. Mutta ei millään pahalla.) (Itse olen sen verran taikauskoinen, että en olisi nimennyt hahmoa kenenkään ihmisen mukaan, mutta en ollut nimetessä paikalla.)(Sitä paitsi minusta täällä on paljon ärsyttävämpiäkin luennoitsijoita kuin kyseinen henkilö.)

Eräänä toisena iltana kävimme kuuntelemassa Concert IF:iä eli laitoksemme oppilaita musisoimassa. Miksei tällaista ole Kumpulassa? No, INSAlla on ehkä vähän enemmän rahaa hankkia soittimia ja rakentaa suuria juhlasaleja. Kumpulassahan ei ole varsinaista juhlasalia – tai ainakaan en ole koskaan törmännyt siellä sellaiseen – eikä ainakaan vahtimestarin mukaan edes pianoa sähkökitaroista ja rumpuseteistä puhumattakaan. (Älkääkä vedotko opiskelijoiden vähyyteen, INSAssa on suunnilleen saman verran opiskelijoita kuin matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa. Tosin INSAlla on huomattavasti enemmän sponsoreita, se ehkä auttaa.)

Lisäksi olen viettänyt paljon aikaa katsoen Game of Thronesia Marionin kanssa. Nyt elämä tuntuu tyhjältä, kun olen nähnyt kaikki kolme tuotantokautta, tehkää äkkiä lisää jaksoja! Pitäisi yrittää etsiä jostakin ne kirjat englanniksi. Ranskan ongelma on kuitenkin normaalin kirjastolaitoksen puute, ja ikävä kyllä kaikki roolipeli- ja scifikerhon kirjat on ostettu joskus 80-luvulla, eikä Tulen ja jään laulu siis kuulu niihin (määritelmän mukaan). Nyt täytysi löytää joku muu hyvä sarja katsottavaksi, muuten kahden tunnin ruokatauolla tulee helposti tylsää. (Tosin nytkin kirjoitan blogia sillä kyseisellä ruokatauolla.)

Yritän siis nyt saada tänne taas tekstejä, koska kansioni Dokumentit/Ranska/Blogi alkaa olla täynnä puolikkaita kirjoituksia, joita en ole vielä ehtinyt kirjoittaa loppuun, mutta jotka haluan mielellään jakaa teidän kanssanne. Kerron kohta siis syyslomastani (siitähän on vasta kuukausi aikaa) sekä valitan lisää ranskalaisesta opetusjärjestelmästä.

Netti ei vaan toimi!!!

Javan haudan luona/hirveä meripeto/puoliksi hammasvalas/puoliksi pallokala

Lauantai-iltana netti lakkasi yllättäen toimimasta. Lähdin iloisesti viettämään ruotsalaisen Josefinin synttäreitä, meinimme vaihtariporukalla syömään crepèrien eli letturavintolaan. Söin salaattia (jossa oli hanhenmaksaa), galettea (jossa oli vuohenjuustoa ja sinihomejuustoa) ja lettua (jossa oli suklaakastiketta ja kookosjäätelöä) ja oli mukavaa. Palasin kotiin ja huomasin, että Marion, joka oli kutsunut minut viettämään iltaa huoneeseensa, oli yrittänyt soittaa minulle kymmenen kertaa eikä sitä paitsi ollut huoneessaan. Koska en ole edelleenkään onnistunut lataamaan lisää rahaa puhelimeen, en voinut soittaa takaisin, laitoin vain suomalaisesta numerosta tekstiviestin, että olen pahoillani etten vastannut, ja menin nukkumaan

Sunnuntaina viimeistään, kun netti ei edelleenkään toiminut, tajusin olevani paitsi nettiriippuvainen, myös ylisosiaalinen. Kauas on tultu siitä kun yläasteella mukavaa ajanvietettä oli minusta lukea sängyssä kirjaa tarvitsematta miettiä mitään muuta. Aika ikävä muutos toisaalta, haluaisin edelleen osata nauttia siitä kuin ennen. Kaiken lisäksi huomasin Gustaven laittaneen minulle aamulla viestin, että on menossa elokuviin ja voisin tulla mukaan, mutta kun huomasin viestin, elokuva oli jo alkanut. (Olin nukkunut liian myöhään.)

En halua ajatella olevani mediasukupolvea, mutta täytyy ehkä myöntää, että olen. On tosi turhauttavaa tietää, että maailmassa tapahtuu vaikka mitä, mutta en voi olla ilman nettiä ja puhelinta kehenkään missään yhteydessä. Päädyin istumaan kuitenkin koneella, siitä on jotenkin tullut tapa, ja lukemaan arkistoistani itse kirjoittamiani runoja ja novelleja, mikä on itse asiassa aika kivaa. (Löysin esimerkiksi 22-sivuisen tarinan, jonka olin jo kokonaan ehtinyt unohtaa: siinä merihirviö söi klassisista soittavia muusikoita. Lisäksi luin riparileikkimuistiinpanojani ja minulle tuli niin ikävä Lohista, että tunsin olevani taas 16.)

Kestin neljä tuntia hereilläoloa, kunnes minun oli pakko laittaa jollekin viesti, saada jotakin kontaktia, ja kysyin Marionilta, tulisiko tämä meille illalla syömään. Marion vastasi, ettei tiedä vielä, mutta tulin pelkästä yhdestä viestistä kamalan iloiseksi, siitä, että kuulin jotakin jostakusta ihmisestä.

Tulin myös siihen tulokseen, että olen kateellinen ihmisille, jotka osaavat oikeasti olla yksin. Kävin pari viikkoa sitten yksin ravintolassa, ja se oli kyllä hienoa, tuntui tosi oudolta syödä vain rauhassa, puhumatta mitään ja lukematta mitään. Mutta sen jälkeen oli pakko päästä kotiin ja nettiin ja yhteyksiin muiden ihmisten kanssa.

Kun on ulkomailla, ehkä ylisosiaalisuus ja nettiriippuvuus assosioituvat ihan eri tavalla kuin yleensä. Pidän yhteyttä Suomeen lähinnä netin kautta, joten iso osa ihmisistä, joista haluan kuulla jotakin, löytyy netistä. En tosin haluaisi olla nettiriippuvainen ja olen välillä toivonut, että minulla ei olisi asunnossani nettiä. Nyt kun sitä ei ole, ottaa päähän ja pahasti. (Tämä ehkä rinnastuu sen toivomiseen, että olisi kipeä, niin olisi hyvä syy jäädä pois koulusta tai töistä. Sitten kun on oikeasti kipeä, ärsyyntyy ja vannoo, ettei toivo sellaista enää koskaan. Tai siihen kun syö kaiken suklaan kotoa, ettei siellä olisi suklaata, jolloin on helpompi olla syömättä suklaata)

Niin ja lauantaina kotimatkalla puhuimme kielten osaamisesta ja totesin, että vaikka jonkin säännön osaa, ei se tarkoita, että sitä osaa aina noudattaa, itsekin tajuan hyvin, mitä eroa on sanoilla il ja elle, mutta sekoitan ne silti aina välillä. Josefin totesi, että niin, lauloit äsken ja må han leva eikä hon ja se kuulosti tosi hassulta. En ollut huomannut mitään. Vähän kyllä ärsytti, koska osaan laulaa ruotsiksi kaksi kokonaista laulua, toinen on se syntymäpäivälaulu ja toinen on Pokémonin tunnari. Toivottavasti tämä tarina lohduttaa jokaista, joka kokee olevansa huono kielissä. Itse ajattelin lohduttautua sitten joskus tulevaisuudessa, kun osaan oikeasti ohjelmoida ja unohdan jostakin olennaisesta kohtaa puolipisteen, ei se välttämättä tarkoita, etten tietäisi, että sellainen pitää laittaa komentojen väliin.

(Minulla on toinenkin niin sanottu ruotsinosaamistarina, mutta se on jo vanha juttu – kerron sen silti, vaikka kaikki ovat varmaan sen jo kuulleet. Olin feissarina ja yritin vakuuttaa ihmisiä huolestumaan Itä-Afrikan nälänhädästä. Joku kysyi minulta yllättäen ruotsiksi, mistä oikein puhun, ja improvisoin vastaukseksi, että människor har inte mat i Ost-Afrika. Sama kesänä minulle tuli kyllä Huvudstadsbladet, josta olisi voinut kuvitella minun muistavan pitkät pätkät aiheesta svälten och hungersnöjd i Östafrika, mutta ei sitten.)

Lohduttaudun ruotsiin liittyen sillä, että alan pikku hiljaa tajuta, mitä ihmiset minulle puhuvat. Ja nettiin liittyen sillä, että kun maanantaina kysyin ihmisiltä, miten viikonloppu meni, aika monilta sain vastaukseksi, että viikonloppu oli aika tylsä, kun nettikään ei toiminut.

(Ilmeisesti Javan hauta on joku oikeasti olemassa oleva paikka, joka tunnetaan myös nimellä Sundan hauta. C++:n haudasta en ole vielä kuullut.)

(Sori, oli pakko.)

Ehkä Kumpulassa on vain liian kivaa

omnia sol temperat/purus et subtilis

En ole opiskellut tietojenkäsittelytiedettä eli yliopistokielellä käpistelyä koskaan ennen Ranskaan tuloani. Kuitenkin, jos ihan rehellisiä ollaan, pari juttua täällä tuntuu opiskelun kannalta vähän hassuilta.

Teistä en tiedä, mutta minun on ainakin vaikea sisäistää melkein mitään asiaa vain siihen pohjautuen, että joku selittää siitä minulle. Tämä pätee etenkin matematiikkaan – ja kuten olen tähän mennessä havainnut, myös käpistelyyn. Ymmärtääkseni kotiyliopistossani Helsingissä käpistelykurssit ovat usein varsin tehtäväpohjaisia, niin että opiskelija saa materiaalin ja tekee sen perusteella ison kasan tehtäviä ja oppii sitä kautta. Matematiikan kursseilla luentoja on normaalilla kurssilla muutama tunti viikossa per aine, minkä lisäksi kerran viikossa on kaksi tuntia kestävä laskuharjoitustilaisuus, jonne tullaan valmiiksi tehtyjen tehtävien kanssa. Kun laskareita tekee tarpeeksi, niistä voi saada kokeeseen lisäpisteitä. Jos on tosi hyvä, ei tehtäviä ehkä tarvitse tehdä. Jos on normaali ja haluaa saada niitä laskaripisteitä, voi helposti käyttää tuntikausia aikaa laskareiden tekemiseen. Suomessa istun siis yleensä jossakin ohjatussa opetuksessa 2 – 4 tuntia päivässä ja lopun ajan teen laskareita. En ole mikään matikkanero, joten usein opiskelen 35 – 40 tuntia viikossa: tästä voi kukin arvioida, kuinka paljon laskareiden tekemiseen menee aikaa.

Onneksi laskareita ei ole pakko tehdä yksin. Tunnen onneksi kivoja ja älykkäitä ihmisiä, joiden kanssa tehtäviä voi tehdä, ja lisäksi Kumpulassa saa tehtäviin ohjausta kymmenestä neljään kaikkina arkipäivinä. Apua annetaan ja saadaan. Jotkut kurssit voi suorittaa pajamuotoisesti, mikä tarkoittaa sitä, että tehtävät tehdään ohjauksen avulla ja palautetaan, ja niitä korjataan kunnes ne ovat oikein. Ihan mahtava tapa siis. Voin ylpeänä sanoa olevani pajan fani.

Kun ilmoitin facebookissa tulleeni hyväksytyksi vaihtoon, yksi kivoista ja älykkäistä kavereistani eli Hanna kommentoi: ”OMG DON’T GO! I bet they don’t even have paja in France!” Ja Hanna oli oikeassa.

Luentoja meillä on joka arkipäivä koko aamupäivä, eli kahdeksasta puoli kahteentoista. Tähän luento-osuuteen kuuluu 2 kieltentuntia (minun tapauksessani vain 1 eli ranska, mutta muulla ryhmällä on englannin lisäksi jokin toinen kieli, kuten espanja, saksa tai japani) ja 1 liikuntatunti, eli käytännössä osallistun 7 puolitoista tuntia kestävälle käpistelyluennolle viikossa. Iltapäivällä on kahtena päivänä viikossa travail dirigé ja kahtena päivänä travail projet. TD vastaa aika lailla normaaleja laskareita: neljän tunnin aikana on kahden aineen laskarit, joista siis kumpikin kestää vähän alle kaksi tuntia. Kummallista vain on, ettei laskaritehtäviä saa etukäteen, vaan niitä aletaan tehdä vasta tunnilla, ja sitten joku pyydetään taululle improvisoimaan jotakin. Välillä kukaan ei edes mene taululle, vaan opettaja vain puhuu ja tekee esimerkkitehtäviä luokan edessä. Siitä eivät yleensä ranskalaisetkaan tykkää, koska kaikki kyllä tajuavat, että oppivat paremmin, kun pääsevät itse ratkomaan ongelmaa. TP taas on projektityöskentelyä ja ainoa oppitunti, jossa ollaan oikeasti koneella. Oppilaille annetaan jokin pidempi tehtävä, jota sitten koetetaan ohjelmoida muutaman viikon ajan kerran viikossa pareittain (tai vaihtareiden tapauksessa kolmoisparina).

Kumpulassa magneettiavaimella pääsee ATK-luokkiin vuorokauden ympäri (tai sitten niihin voi vain jäädä muun rakennuksen sulkiessa iltakahdeksalta), joten täällä on tuntunut hämmentävältä, että luokat menevät kiinni 18.30, kun viimeinen oppitunti loppuu klo 18.00. Niihin pääsee kyllä sisään sen kahden tunnin ruokatauon aikana, mutta kukaan ei tunnu työskentelevän silloin. En oikein tajua, missä välissä ihmiset tekevät kaikki rästiin jääneet projektijutut, kun luennoillakin läsnäolo on tosiaan pakollista. Vastaus ei ole välttämättä ”kotona”, koska osa ohjelmista, kuten matriisinkäsittelyohjelma MatLab, on liian kalliita omaan käyttöön hankittaviksi.

Pajaa täällä ei tosiaan ole eikä muutakaan oppituntien ulkoista ohjausta, eikä opintopiirejäkään. (Opintopiirillä tarkoitan sellaista ”ylimääräistä” opetusta, jossa ollaan luokassa ja saadaan apua ja tietoa johonkin vaikeaan kurssiin ja sen tehtäviin liittyen; en olisi varmasti päässyt Mitasta ja integraalista läpi, jos en olisi käynyt opintopiirissä joka viikko.)

Lisäksi tuntuu siltä, että opetuksessa edettiin ihan valtavaa tahtia jo aika hankaliin juttuihin. Meillä oli ensimmäisellä viikolla yksi sellainen projektitunti, jossa käytiin ihan helppoja juttua. Istuin Jérémyn vieressä (kerron jossakin myöhemmässä tekstissä lisää täällä tapaamistani ihmisistä), ja opin siirtelemään tiedostoja terminaalin avulla paikasta toiseen ja hakemaan niitä merkkijonojen perusteella, se oli hienoa. Mistään muusta projektista en olekaan sitten tajunnut juuri mitään. Se olisi ehkä ranskankielentaitoni perusteella ihan normaalia, mutta outoa on, etteivät monet ranskalaisetkaan tunnu kykenevän seuraamaan opetusta. Ja tänne pääsyyn on kuitenkin vaadittu varsin vahva pohja luonnontieteellisessä ajattelussa.

Selitän tarkemmin: Jos nyt olen oikein ymmärtänyt, INSA:ssa kolmosvuoden voi aloittaa kolmelta eri pohjalta. Yksi vaihtoehto premier cyclen eli insinöörin ”perusopinnot” jossakin INSA:ssa, ei siis välttämättä Lyonissa: niihin sisältyy lähinnä matikkaa ja fysiikkaa. Toinen vaihtoehto on käydä classe preparatoire, jossa käydään niinikään matikkaa ja fysiikkaa ja joka on tunnetusti työläin ja vaikein vaihtoehto: prepan käyneiden jutut muistuttavat tyyliltään armeijajuttuja, kun muistellaan oppilaita itkettäneitä opettajia ja jokaviikkoisia suullisia kuulusteluja. Kolmas vaihtoehto eli IUT antaa kuitenkin parhaan pohjan käpistelyyn, koska siellä opiskellaan paljon konkreettisemmpin ja tehdään oikeasti käpistelyä: noin puolet IUTläisistä ei kouluttaudu pidemmälle vaan menee suoraan töihin. Tällä hetkellä siis IUTläiset ovat opetuksesta hyvin kärryillä, ja kaikki muut vähän hukassa. Meille on silti kovasti hoettu, että sisäänpääsy tänne on vaikeaa, joten jos on onnistunut pääsemään sisään, pitäisi kursseillakin kyllä pärjätä.

Sellainen mielenkiintoinen asia vielä, että ainakaan näiden teekkareiden mielestä yliopistokoulutus ei ole erityisen arvostettava: INSA-tyyppisistä kouluista poiketen kun yliopistossa ollaan kuulemma vain 15 tuntia viikossa, sisään pääsee vähän kaikki ja onhan tietysti ainakin lääkiksessä vaikea edetä, mutta kuitenkin; ja sitä paitsi yliopistossa vain opetellaan ulkoa eikä tehdä mitään oikeaa. Ranskassa siis yliopisto-opiskelujen aloittaminen on tietääkseni kaikille avointa, mutta koulusta heitetään suurin osa opiskelijoista ulos ekan vuoden aikana, joten opintojen alku on stressaavaa, ja ainakin Florentin mukaan opiskeltava on hyvin intensiivisesti, jotta jatkoon pääsee. Teekkarien valintaprosessista en tiedä tarkemmin. Ilmeisesti kuitenkin kun on päässyt kolmosvuodelle sisään aikaisempien opintojen perusteella, voi olla melko varma, että joskus valmistuukin.

Tuntuu hassulta kuulla teekkareita, että yliopistossa vain opetellaan ulkoa. Yleensä meillä yliopistomatikalla puhutaan, että teekkarit vain opettelevat ulkoa, kun teknillisellä puolella ei todisteta mitään kunnolla. Eikä täällä kyllä tähän mennessä ole todistettu varmaan yhtäkään annetuista lauseista, kummallista meininkiä. Mutta olisihan surullista, jos jokaisen oma koulu ja oppiaine ei olisi tämän mielestä paras.

Ja hyvä puoli systeemissä on, että kun koulua on koko ajan ja kaikki läsnäolo on pakollista, näkee ainakin ihmisiä päivittäin, vaikka muuten ei jaksaisi olla sosiaalinen.

Juoksin 20 km Eiffel-tornin ympäri

soon the lost riddles will be solved/once and for all/as the ageless earth praises you sword

Tunnettu ongelma on, että sosiaalisessa mediassa on helppo antaa itsestään jotenkin mahtava ja kadehdittava kuva. En varmasti ole koskaan lukenut yhtään sellaista blogia, jonka kirjoittajaa en olisi kadehtinut. Erityisen kateelliseksi tulen vaihtariblogien lukemisesta, minkä takia en niitä yleensä luekaan. Arvostan siis jokaista, joka lukee nämä sanat, olette hyveellisempiä kuin minä! (Lisäksi luulin, että muiden ihmisten tekemien reissujen kadehtiminen menisi vähintäänkin tauolle siksi ajaksi, kun olen itse vaihdossa. Olin väärässä. Jostain aina nousee salaperäinen ”kaikki”, jolla on helpompaa, jännempää ja kivempaa.)

Joka tapauksessa pohjustan siis tämänpäiväistä artikkelia toteamalla, että vaikka en enää aktiivisesti halua kotiin ja olen vähemmän turhautunut kuin muutama viikko aikaisemmin, tunnilla on silti aika stressaavaa ja minua ärsyttää edelleen, etten tajua mistään mitään. Erityisen suuttunut olen prepaid-kortilleni, jonka luulin olevan helppo ja halpa. Ostin siihen 15 euroa saldoa, joka pitikin käyttää 20 päivän kuluessa, ennen kuin se katosi kortilta. Nyt minulla ei ole saldoa ollenkaan, koska en onnistunut lataamaan sitä lisää.

Sitten varsinaiseen hehkutusaiheeseen. Osallistuin viikonloppuna sellaiseen juoksukilpailuun kuin Les 20 km de Paris. Perjantaina otin myöhäisimmän junan Lyonista Pariisiin, pikajuna puksuttaa sinne melko tarkkaan kahdessa tunnissa, ja matkustin RER:illä (joka on vähän kuin metro mutta kulkee maan päällä) ja ratikalla hotellille, jossa hollantilainen kaverini Iris ja Iriksen veli Bjorn jo nukkuivat.

(Iris oli huone- ja työkaverini Kreikassa, eli elimme tasan samaa elämää neljän kuukauden ajan. Sellaisessa alkaa joko vihata toista tai sitten tulee hyviksi ystäviksi, ja voitte ehkä päätellä, että minusta ja Iriksestä tuli ystäviä. Näemme aina 6 – 8 kuukauden välein, eli aika usein, ja puhumme Skypessä edelleen kolmen vuoden jälkeen melkein viikottain. Bjornin olin tavannut kerran aiemmin, kun kävin Iriksen luona Amsterdamissa. Nimestä joku voi ehkä arvata, että perheessä on ABBA-faneja.)

Iris harrastaa juoksemista ja keksi keväällä haluavansa mennä kyseiseen kilpailuun. Koska olin muutenkin suunnitellut olevani Ranskassa, Iris ehdotti, että tulisin mukaan, ja suostuin. Ajattelin, että tässä on melkein puoli vuotta aikaa treenata, hyvinhän tässä ehtii! Kesällä oli kuitenkin muuta tekemistä, olin töissä ja yritin nähdä kavereita, ja täällä Ranskassa vasta onkin ollut tekemistä. Pari viikkoa ennen kilpailua panikoin ja mietin, menenkö kilpailuun ollenkaan, kun en ole treenannut yhtään. Valitin asiasta Florentille Skypessä, joka yritti kannustaa minua edes kokeilemaan. Aloin itkeä ja selitin, kuinka en todellakaan jaksa juosta niin pitkää matkaa, en ole treenannut yhtään, en osaa urheilla, en osaa muutenkaan mitään enkä valmistu koskaan ja joudun myymään pehmistä koko elämäni ja koko kilpailu vain todistaa etten osaa tehdä mitään muuta kuin myydä sitä pehmistä. (Ei millään pahalla pehmiskauppiaita kohtaan!) Lopulta rauhoituin ja lähdin Pariisiin sillä ajatuksella, että en luultavasti juokse, mutta kiva nähdä Iristä kuitenkin.

Lauantaina huomasin kuitenkin hakevani osallistumisnumeroni Iriksen ja Bjornin kanssa. Vietimme noin puoli tuntia Champs Elyséellä (ostin kynsilakkaa), mutta sitten lähdimme hotellille nukkumaan päiväunet, koska olimme molemmat Iriksen kanssa vähän kipeitä. Bjorn kävi sillä aikaa lenkillä, kunnioitettavaa ottaen huomioon, että hän oli meistä muista poiketen myös herännyt kuudelta lenkille samana aamuna. Herättyämme kävimme syömässä italialaisessa ravintolassa ja menimme takaisin hotellille nukkumaan.

Juoksukilpailun virallinen alkamisaika oli 10.00, joten olimme seuraavana aamuna ajoissa paikalla. Koska osallistujia oi lähemmäs 30 000, pääsimme Iriksen kanssa kuitenkin juoksemaan vasta noin klo 10.30. Odottelimme lähtöä ihmismassan keskellä, ja minulla oli vähän alle kymmenen asteen lämpötilassa päällä vain virallinen kilpailu-t-paita sekä shortsit. Kun vihdoin pääsimme juoksemaan, se tuntui ihan mahtavalta, koska tiesin, että ainakin juostessa tulisi lämmin. Olimme sopineet Iriksen kanssa juoksevamme yhdessä ainakin oletuksena, mikä osoittautui varsin hyväksi ratkaisuksi, koska itse meinasin lähteä alusta lähtien juoksemaan ihan liian kovaa. Olen osallistunut aikaisemmin vain Naisten Kymppiin, joka ei ole kovin vakava kilpailu ja sitä paitsi matka siinä on puolet lyhyempi. Vaikka teoriassa tiesin, että alussa pitää lähteä liikkeelle hitaasti, tahdissa oli yllättävän vaikea pysyä, koko ajan olisi tehnyt mieli mennä kovempaa! Tällainen yllättävä tunne johtui kylmyyden lisäksi varmaankin ihmisistä, jotka juoksivat meistä koko ajan ohi.

Olin alkumatkan niin adrenaliineissa, että juokseminen tuntui vain ja ainoastaan hyvältä. Ilahduin kovasti, kun tajusin, että viiden kilometrin kohdalla meille jaettiin paitsi vettä myös appelsiinilohkoja ja kuivattuja aprikooseja! Kyllä kannatti maksaa 33 euroa osallistumisesta, appelsiineja! Kymmenen kilometrin (saimme taas appelsiineja!) kohdalla fiilis oli edelleen ihan hyvä, vaikka jotenkin huomasi, ettei esimerkiksi musiikin kuunteluun osannut enää keskittyä, juoksi vain. Don’t think, just run, Iris neuvoi minua ihan alussa, ja hoin sitä itselleni aina kun meinasin miettiä, että väsyttääkö. Toimi ihan hyvin, kunnes viidentoista kilometrin kohdalla appelsiineja oli kyllä jäljellä, mutta vesipullot olivat loppu. Olin ihan varma, etten jaksa juosta maaliin asti, että keskeytän, ja noin seitsemässätoista kilometrissä sanoin Irikselle, että minun on pakko hidastaa, nähdään perillä. Iris siis juoksi vähän edelläni ja minä huomasin ilokseni kaupungin yleisen juomavesipisteen tien sivussa. Hidastin vauhtiani, mutta en alkanut kävellä, se tuntui ajatuksena vaikeammalta kuin juokseminen. Kahdeksantoista kilometrin kohdalla tunsin olevani jo aika pitkällä, ja yhdeksässätoista melkein perillä, ja sitten olinkin jo maalissa. Yritin ottaa muutaman metrin loppukirin, mutta jalat eivät totelleet, vauhti ei kasvanut melkein ollenkaan. Maaliviivan ylitettyäni aloin kävellä, ja se tuntui valtavan oudolta.

Juostessa en ollut lainkaan huomannut, että jalkoihini olisi sattunut, mutta kävellessä ne alkoivat heti tuntua oudoilta. Maalissa sai taas vettä ja ilmeisesti siellä jaettiin myös suklaata, mutta en huomannut sitä. Voitte ehkä tästä päätellä, kuinka sekavassa tilassa olin perille päästyäni. En ollenkaan käsittänyt, että olin juossut niin pitkän matkan pysähtymättä lainkaan välissä – olen juossut 20 km kerran aikaisemmin, mutta siitä on jo neljä vuotta aikaa ja silloin treenasin joka päivä. Olin ja olen edelleen harvinaisen tyytyväinen itseeni. (Ehkä tämä nyt osoittaa, että valmistunkin vielä joku päivä!)

Löysin nopeasti Iriksen ja Bjornin – Iriksen lopullinen aika oli vain kolmisen minuuttia enemmän kuin minulla, Bjorn taas juoksi nopeiden ryhmässä ja melkein kaksi kertaa meitä kahta nopeammin. Palasimme hotellille, kävimme suihkussa, menimme taas italialaiseen ravintolaan ja sitten minun olikin aika palata ratikalla ja RER:llä Gare de Lyonille ja sieltä TGV:llä Lyoniin.

Pariisin ihmeiden katselu jäi tällä reissulla vähäiseksi – olin kuvitellut katsovani maisemia juostessani, mutta ne eivät siinä tilanteessa paljon kiinnostaneet. (Tosin koin äärimmäisen surrealistisen hetken, kun juoksimme eräästä alikulkutunnelista läpi. Tunnelin valot saivat kaiken sen sisällä näyttämään mustavalkoiselta, kun taas suuaukosta näkyi värejä, tunsin olevani vähintäänkin Doctor Whossa.) Tein kuitenkin sellaisen varsin ei-pariisilaiseen mentaliteettiin sopivan havainnon, että olen mieluummin vaihdossa Lyonissa kuin Pariisissa:

1. Lyonissa samalla julkisen liikenteen lipulla voi vaihtaa kulkuneuvosta toiseen tunnin sisällä, eikä lippuja tarvitse koko ajan ostaa lisää, eikä siis maksaa 1,70 € yhdestä pysäkinvälistä, jos on sattunut vaihtamaan RER:stä ratikkaan.

2. Lyonissa voi kulkea keskustassa ilman, että Eiffel-tornipienoismallikauppiaat tulevat viiden metrin välein tyrkyttämään avaimenperiä.

3. Lyonissa ei yhtä helposti joudu väkijoukkoon, jossa pelkäät, että joku yrittää varastaa kännykkäsi.

4. Lyonissa ei näy kaduilla tai metroasemilla pelottavia narkkareita ja kerjäläisiä.

5. Lyonissa edes turistiravintoloissa minulle ei ole vielä käynyt niin, että 0,33 l kokistölkki maksaa 4 euroa, mutta 0,5 l kokis (missä puoleen litraan sisältyy niin paljon jäitä että kokiksen määrä pysyy samana) maksaa 8 euroa.

Kiinnostavaa on lisäksi, että Lyonissa olen törmännyt koulun ulkopuolella suomalaisiin vain siellä Finntrollin keikalla, toisin kuin Pariisissa, missä ehdin viikonlopun aikana kuulla suomenkielistä tappelua siitä, mistä lettuja aiotaan mennä ostamaan.

Niin ja Ensiferumin erinomaisuus juoksumusiikkina on taas todistettu.

Koskin färsaarelaisen ihmisen jalkaa!

herr Sinklar drog oversalten hav/ till Norge hans kurs monne stande/ blant Gudbrants klipper han fant sin grav/ der vanked så blodig en pande /vel opp för dag, de kommer vel overden hede

Koska lähtökohtaisesti minusta on kivaa, että Suomi on kaksikielinen maa, päätin käydä tukemassa suomenruotsinkielistä musiikkia ostamalla lipun Finntrollin keikalle.

No ei, oikeasti halusin puhtaasti mennä kuuntelemaan folkmetalia livenä, Lyonissa! Etenkin kun Finntrollia ennen esiintyivät minulle ennestään tuntematon islantilainen folk-metal-yhtye Skálmöld ja etenkin minun varsin hyvin tuntemani färsaarelainen samaa genreä edustava Tyr.

(Anteeksi Maria, tiedän että tulit kateelliseksi.)

(Tunnen useita Marioita, joten jos olet Maria etkä tullut kateelliseksi, et ole se Maria, jolle puhun.)

(Niin ja tämä ei ole poliittinen blogi, mutta kielipolitiikasta minulla on aina asiaa. En ole ihan varma, mitä mieltä olen pakkoruotsista, mutta vastustan sitä vastustavaa kansalaisaloitetta, oikeastaan kaikkia niistä, koska kaikki, joihin olen törmännyt, ovat olleet niin huonosti valmisteltuja.)

Tarkemmin sanottuna päädyin keikalle, koska kurssikaverillani oli eräänä päivänä Ensiferum-huppari päällä. Menin tietysti puhumaan hänelle, koska Ranskassa jo metallin kuuntelu on Suomeen verrattuna aika rajallista, saati sitten vielä Ensiferumin, joka on paitsi folk metalia yksi kaikkien aikojen lempibändeistäni. Keskustelun aikana tuli ilmi, että Finntroll on tulossa pian Lyoniin ja että INSAsta on lähdössä porukkaa sitä katsomaan – ja minut kutsuttiin mukaan.

Eilen illalla koulun loputtua puoli tusinaa INSAlaista lähti siis katsomaan kyseistä keikkaa. Ajelimme paikalle mukavasti metrolla ja saavuimme melko pieneen konserttitilaan. En itse käy keikoilla melkein koskaan, joten hämmennyin siitä, että Skálmöld soitti jo täyttä vauhtia puoli kahdeksan aikoihin, kun alkamisajaksi oli merkitty klo 20. Islantilaisen yhtyeen lopetettua siirryimme ryhmänä lähemmäs lavaa. Koska tila oli sen verran pieni – arvoisin yleisöä olleen noin 100 – pääsimme helposti suunnilleen kolmanteen riviin. Lava oli niin matalalla, että sille olisi voinut kiivetä yleisöstä, onneksi kukaan ei lähtenyt kokeilemaan. Olen nähnyt Tyrin kerran aikaisemmin Tuska-festivaaleilla vuonna 2008 tai 2009 (en oikein muista, siitä alkaa olla jo aikaa) ja silloin yhtye ymmärrettävästi soitti vähän suuremmalla lavalla suuremmalle yleisölle.

Yhtyen näkeminen läheltä on ilmeisesti siitä seuraava etu, kun kerrankin kuuntelee underground-musiikkia. (Koin ainakin olevani hyvin underground, toisin kuin Suomessa. Lisäksi olin cool ihan vain koska olin Suomesta, se oli hienoa!) Keskemmällä yleisöä joku porukka alkoi musiikin voimasta riehua, ja pienenä tyttönä liikuin vellovan yleisömassan seassa luontevasti melkein ensimmäiseen riviin. Aina, kun Heri Joensen tuli jalkaansa sooloillessaan lavan etuosan vahvistinta vasten, mietin, kehtaanko koskea siihen. Toisaalta en yleensä fanita ketään julkkista niin, että minua erityisesti kiinnostaisi koskea kenenkään jalkaan, mutta toisaalta toista tilaisuutta ei ehkä tulisi. (Fanitan ehkä kuitenkin, salaa.) Lopulta kompromissina pidin kättä hevi-asennossa ja osuin muka vahingossa laulajan kenkään, jolloin tämä jopa siirsi jalkaansa spontaanisti hiukan. (Olinpa ovela!)

Tyr soitti mielestäni liikaa kappaleita uudelta levyltään (koska kaikki yhtyeen parhaat kappaleet ovat niiltä levyiltä, jotka on julkaistu ennen kun näin bändin Tuskassa), mutta olin kamalan iloinen siitä, että Sinklars Visa oli päässyt tracklistille. (Joku ei-Tyr-fani kaverini on voinut kuulla kyseisen kappaleen alun soittoäänenäni.)

Finntrollin kappalevalinnoista en osaa sanoa, koska en oikeastaan kuuntele kyseistä yhtyettä. Elin itse asiassa pitkään siinä uskossa, että kyseessä on jonkinlainen huumoribändi (todistus: suomalainen metalliyhtye laulaa ruotsiksi), mutta Wikipedia valaisi minua (todistuksen osoittaminen vääräksi: bändissä onkin suomenruotsalaista porukkaa). (Opin Wikipediasta muuten myös, että olen ilmeisesti nähnyt Tyrin vuonna 2008 eikä 2009, kyllä internet on ihmeellinen.) Tietysti joku voi sanoa, ettei pitäisi kovin vakavana humppametallia peikonkorvat päässä soittavaa porukkaa, mutta kuitenkin.

Meininki oli joka tapauksessa varsin villi (yhdessä vaiheessa jonkun yleisöihmisen jalka osui käsivarteeni ja se tuntuu vieläkin vähän) mutta erittäin hyvä. Olenkin muodostanut teorian, jonka mukaan humpan, metallin ja suomenruotsin yhdistelmä on hyvä lääke koti-ikävää vastaan.

Mietin muuten myös seuraavaa: Tiedetään, että Finntroll tekee humpasta metallia ja Eläkeläiset puolestaan metallista humppaa. Jos siis Finntrollin ja Eläkeläiset yhdistäisi, saataisiin varmaankin jonkinlainen musiikillinen neutraalialkio.

Kulttuuridarrassa

se kukka kuoli ja Takkutukan kyyneliin/hukkui Heikko Peikko/niin se vain menee ei aina käykään niin/kuten toivoi rukka, pikku Takkutukka

Jos joku haluaa uskoa, että vaihdossa oleminen on jatkuvaa juhlimista, hauskoja pelejä ja kummallisia kulttuurisia kohtaamisia vailla sen suurempia huolia, kannattaa lopettaa lukeminen tähän. Lupasin angstipäivityksen, ja sellainen tästä tulee. Postauksen ideana ei ole vakuuttaa ketään siitä, että elämäni olisi jotenkin kurjaa tai kerjätä ”tsemppiä! kyllä se siitä!” –tyylisiä kommentteja. Postauksen ideana on kuvata tämänhetkisiä fiiliksiäni, ja ehkä tavallaan lohduttaa jotakuta muuta, joka saattaa joskus kokea samanlaisia tunteita.

(Kamala selittelyntarve siitä, kun kirjoittaa blogiin jotakin muutakin kuin että kaikki on koko ajan kivaa. Yritin lähinnä sanoa, että ei tarvitse huolestua, tämä on – tai ainakin sen pitäisi olla – ihan normaali vaihe vaihtoon lähtijöille.)

Teoreettisesti uuteen maahan tai uuteen kulttuuriin saapuessa pitäisi kokea sellainen asia kuin kulttuurishokki. Kulttuurishokki ilmenee kolmessa vaiheessa. Ensiksi uusi maa ja kulttuuri tuntuvat mahtavilta, kaikki on paremmin kuin Suomessa, ruokakin on niin hyvää ja ihmiset paljon kohteliaampia, ihmeellistä! Sitten iskee niin sanottu krapulavaihe, jossa koko maa tuntuu tyhmältä, ratikat taas lakossa ja eikö täällä osata mitään hoitaa, ja miksi kaikki virnuilevat typerästi, ja eikö täältä saa edes ruisleipää, kyllä Suomessa on asiat paremmin. Kolmannessa vaiheessa tunnetila tasoittuu ja maahan on tottunut, siellä eläminen ei tunnu erityisen ihmeelliseltä mihinkään suuntaan.

Vaiheiden voimakkuus voi vaihdella, joskus niitä ei edes huomaa (hyvä lisä kaikkiin mahdollisiin teorioihin, ilmiö oli ihan varmasti olemassa, et vain huomannut sitä!) ja joskus ne voivat tuntua hyvinkin vaikuttavilta. Lisäksi ne voivat kestää muutamasta päivästä jopa puoleen vuoteen, eli jos on onnekas, kokee pitkän ja vahvan nousuhumalavaiheen ja vain lyhyen ja heikon darravaiheen, ja toisin päin.

Itse haluan uskoa olevani juuri nyt siinä darravaiheessa, koska se tarkoittaa, että tämä menee jossakin vaiheessa ohi, toivottavasti pian.

Vaihdossa oleminen on vaikeaa. Ensin astut ulos lentokoneesta ja olet yhtäkkiä ihan uudessa maassa, jossa puhutaan eri kieltä ja josta et tunne ketään. Ensimmäiset kolme viikkoa kaikki tämä oli minusta ihan normaalia. Olin kielikurssilla, joka oli aika rento (opetusta oli yhdeksästä puoli neljään, mihin sisältyi se kuuluisa kahden tunnin ruokatauko) ja jonka aikana tutustuin toisiin vaihtareihin, jotka puhuvat varsin simppeliä englantia ja yksinkertaista ranskaa. Teimme pieniä retkiä, vertailimme kotimaitamme, joimme olutta, suunnittelimme mahdollisia tulevia matkoja. Kuten jos aikaisemmin kirjoitin, tämä kaikki tuntui minusta aika normaalilta, se ei poikkea liikaa siitä, mitä Suomessa tekisin, joten tavallaan tuntui samaan aikaan siltä, kuin ei edes olisi vaihdossa tai ulkomailla.

Sitten oikea koulu alkoi. Olin yhtäkkiä joukossa, jossa kaikki (muutamaa muuta ulkomaalaista lukuun ottamatta) puhuvat äidinkielenään ranskaa ja koettavat tutustua toisiinsa kertoen itsestään ja elämästään ranskaksi. En ymmärtänyt aluksi melkein mitään siitä, mitä ympärilläni tapahtui. En muistanut kenenkään nimiä, koska en ollut kuullut niitä aikaisemmin, en hahmottanut, mistä päin he olivat kotoisin tai minkälaisesta koulusta he tulivat, enkä tiennyt ollenkaan, mitä suunniteltiin ja mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Menin kuitenkin urheasti kaikkiin integraatiotapahtumiin ja onnistuin lopulta juttelemaan vähän jollekulle sieltä täältä. Kaikki olivat minulle ystävällisiä, mutta kukaan ei ymmärrettävästi halua ottaa huolehtiakseen siitä, pärjääkö joku vaihtari ja seuraako tämä sitä, mitä tapahtuu. Kun kukaan ei tunne ketään, on tärkeintä hankkia itse itselleen ystäviä, ja ymmärrän sen hyvin. Onneksi aloin pikku hiljaa tajuta jotakin siitä, mitä minulle puhuttiin. Ainakin pystyin vastaamaan uskottavan kuuloisesti minulle esitettyihin kysymyksiin ja kommentteihin suurimman osan ajasta. Ryhmässä keskustelun seuraaminen on paljon vaikeampaa kuin suoraan minulle osoitetun puheen ymmärtäminen, mutta toisaalta kukaan ei odota minun osallistuvan ryhmässä samalla tavalla kuin kahdenkeskisessä juttelussa.

Sitten luennot alkoivat. En ymmärtänyt yhtään mitään. Yritin lukea luentokalvoja sanakirjan kanssa, enkä silti ymmärtänyt. Asia oli ilmeisesti oikeasti vaikeaa, koska myös monet ranskalaiset valittivat, etteivät ymmärrä luentojen sisältöä kunnolla. En myöskään ymmärtänyt, mitä laskaritehtävissä kysyttiin ja miksi oikeat vastaukset niihin olivat niiden oikeita vastauksia. Ajattelin kuitenkin positiivisesti, että varmaan tämä tästä lähtee, alan ihan kohta ymmärtää enemmän.

Olen nyt ollut oikeilla luennoilla vähän yli kaksi viikkoa. En edelleenkään pysty seuraamaan opetusta enkä ymmärrä tehtäviä kunnolla. Luennoilla oleminen ahdistaa, kun tuntuu, että opeteltavaa asiaa tulee aina vain lisää ja jään enemmän ja enemmän jälkeen. Käpistely on vaikeaa. Ranska on vaikeaa.

Vapaa-ajalla on helpompaa, vaikka minusta välillä tuntuu, että eräät tietyt henkilöt eivät mielellään puhu minulle, koska kanssani on vaikea kommunikoida. Yritän olla välittämättä heistä. Onneksi on niitäkin, jotka ovat ilmeisesti kiinnostuneita puhumaan minulle nimenomaan siksi, että olen kotoisin ulkomailta.

Kaiken tämän takia stressasin pitkään sopivan ryhmän löytämistä projektitöihin. Minulla on nykyään ryhmä, toimimme kolmoisparina, ja tiedän, että toinen pareistani oli huomattavasti innostuneempi ottamaan minut mukaan ryhmään kuin toinen. Tuntuu siltä, että minun pitäisi jotenkin todistella pärjäämistäni ryhmälleni, ja siksi projektitunnit tuntuvat pelottavilta.

Vaikka kommunikaatio muuttuukin hitaasti helpommaksi, väärinkäsityksiä sattuu silti koko ajan. Eniten minua ärsyttää, kun yritän kysyä tai todeta jotakin, ja se tulkitaan niin, että koko kysymykseni kuulostaa tyhmältä. Yritin esimerkiksi kysyä, onko eräs sana todellakin baskia, ja sain vastaukseksi, että baski on kyllä ihan oikea kieli, vaikka sitä ei puhutakaan missään tietyssä (ainakaan itsenäisessä) maassa. En osannut enkä halunnut selittää, että tiedän kyllä baskin olevan kieli, tiedän suunnilleen, millä alueella sitä puhutaan, tiedän sen olleen vainottu niin kuin melkein kaikki eurooppalaiset vähemmistökielet, tiedän ettei sillä ole kielisukulaisia koska melkein kaikki sen sukulaiskielet ovat kuolleet, tiedän että sen tunnistaa helposti kirjoitettuna lukuisista x-kirjamista ja pitkistä sanoista, tiedän että baskinkielinen sana aizu tarkoittaa suunnilleen samaa kuin ”haloo, kuuntele!”, tiedän suunnilleen miltä baskien lippu näyttää ja että kielen omankielinen nimi on euskara. Ja vaikka en tietäisi, en menisi kysymään toisen ihmisen paikallisesta kielestä, että onko se muka joku oikea kieli. En halua vaikuttaa tyhmältä, joten epäillessäni tuollaista asiaa tarkistaisin sen yksin kotona Wikipediasta. (Jos nyt menette Wikipediaan, huomaatte ehkä, että olen oppinut varsin paljon baskitietämyksestäni sieltä.) (Kiinnostukseni baskia kohtaan selittyy osin sillä, että Kreikassa asuin samassa talossa erään varsin isänmaallisen baskin kanssa, joka tosin oli kotoisin Espanjan eikä Ranskan puolelta.)

Tiedän hyvin, että olen lukenut ranskaa vasta puolitoista vuotta ja se on aika vähän siihen nähden, miten paljon sitä jo puhunut. Mutta minua ärsyttää silti. Ärsyttää, kun joku selittää minulle asiaa, jota en ymmärrä millään. Ärsyttää, kun unohtelen ihan tavallisia sanoja, kuten matto tai uimapuku. Ärsyttää, kun joudun tarkistamaan saman sanan viisi kertaa peräkkäin sanakirjasta. Ärsyttää, kun en tajua sitä, onko jokin ironiaa vai ei. Ärsyttää, kun en saa selvää siitä, mitä tehtäviä minun kuuluisi tehdä ja mitä ei. Ja pelottaa. Pelottaa, etten selviä, etten pääse mistään läpi, etten lopultakaan ymmärrä mistään mitään.

Ja samaan aikaan (tai tästä kaikesta johtuen) minulla on kamala ikävä kotiin. En muista, että olisin koskaan aikaisemmin halunnut ulkomailta takaisin Suomeen. Mutta nyt haluaisin vain olla kotona, maata sängyllä, nähdä ihmisiä, puhua suomea ja nukkua.

Kaikki tämä tuli vähän puun takaa, koska olen ollut aikaisemminkin ulkomailla (ooh, olenko jo maininnut olleeni Kreikassa?), mutta siellä ei ollut yhtään tällaista. Ensimmäisen kuukauden leijailin jossakin kummallisessa pilvessä ja sitten siirryin normaalitasolle valittamaan siitä, ettei Xylokastrossa ole mitään tekemistä. Aika nopeasti aloin kauhulla laskea päiviä kotiinpaluuseen, ja palattuani Suomeen näin jatkuvasti unia Kreikasta ja ikävöin sinne takaisin vielä vuoden päästä.

En tietenkään odottanut, että täällä olisi samanlaista kuin Kreikassa tai että minulle tulisi täällä samanlainen euforinen tunne kuin siellä aluksi. Tilanne oli niin erilainen: olin juuri päässyt lukiosta, asuin ennen Kreikkaan lähtöäni vielä kotona ja jännitin kamalasti englannin puhumista, joka lopulta sujui oikein hyvin. Kreikassa tein maailman kevyintä työtä muutaman tunnin päivässä, opettelin huvikseni kreikkaa ja matkustin. Nyt minulla on Suomessa kamalan kiva opiskelupaikka (jossa hakkaan jatkuvasti päätä seinään kun en osaa matikkaa mutta Kumpulassa olemisen ilo on vain niin valtaisa, ja sitä paitsi matikka on hienoa), kamalan kivoja kavereita, kamalan kiva poikaystävä, kamalan kiva perhe lähellä, mukava asunto, polkupyörä, kantele, Harry Pottereita – ja kaupasta saa soijarouhetta. Ja kaikki on helppoa.

(No, ei oikeasti ole, mutta ainakin ymmärrän, mitä minulle puhutaan.)

Onneksi äiti lähetti minulle paketin, sain ruisleipää ja Fazerin sinistä.

Ada, niin kuin se ohjelmointikieli

welcome to the land of questions

Tulee kaksi viikkoa siitä, kun tapasin ensimmäisen kerran aitoja ranskalaisia käpistelijöitä. Seuraus: viimeisen kahden viikon aikana olen viettänyt aikaa melkein jatkuvasti kyseisten ranskalaisten käpistelijöiden kanssa. Tulos: alan ehkä pikku hiljaa ymmärtää, mitä ihmiset puhuvat, ja ainakin voin sanoa, että olen tähän mennessä välttynyt siltä ikävältä vaihtaritilanteelta, jossa vaihtari ei vuoden aikana tutustu yhteenkään paikalliseen. (Näin meillä meni esim. Kreikassa, tosin ongelmana oli silloin myös kielimuuri. Ainoat kreikkalaiset, joihin olen ollut missään yhteydessä EVS-jaksoni jälkeen, ovat silloinen kreikanopettajamme, mahtavan kiva Alexandra, sekä Nastjan poikaystävä Jorgos. Harmittaa vähän vieläkin, vaikka tutustuinkin hienoihin ihmisiin muista maista.)

Vaikka yleisesti ottaen olenkin vielä kaikissa asioissa aika hukassa, tai siltä täällä suurimmaksi osaksi tuntuu, voin siis sanoa onnistuneeni edes jossakin. Minulla nimittäin alkaa olla tuttuja, jos ei nyt ihan kavereita, mutta ainakin sellaisia ihmisiä, joiden kanssa voin käydä ruokatunnilla syömässä ja jutella luentojen välissä. Tähän mennessä olen jopa tehnyt kerran avokadopastaa yhdelle kurssikaverilleni, eli suomeksi näin ihmisen vapaa-ajalla ilman mitään järjestettyä ohjelmaa. Kai tämä tästä siis lähtee.

Toki vaihtarien joukosta olen jo saanut sellaisia kavereita, joiden kanssa olen tehnyt enemmänkin juttuja, mutta pidän sitä vähän eri asiana. Kansainvälinen meininki on tietysti kivaa, siinä on oma viehätyksensä kun voidaan jutella siitä, miten asiat kenenkin maassa ovat ja vertailla omia fiiliksiä ulkomailla olemisesta. Kv-kavereissa on vielä sekin hyvä puoli, että heidän kanssaan voi tehdä hyvällä omallatunnolla turistijuttuja, mistä paikalliset eivät ehkä niin innostu. Tai sitten innostuvat. Itsestäni on kyllä hauskaa leikkiä turistia Helsingissä, ja yksi elämäni ehdottomasti parhaista hiihtokokemuksista on parikymmenhenkisen vaihtariporukan vieminen hiihtämään viime talvena. Itse en ole mitenkään erityisen hyvä hiihtäjä, joten täysin vasta-alkajien tahti oli minulle oikein sopiva.

Ehkä juuri tällaisista kokemuksista johtuen minulla on kuitenkin vaihtariporukassa ihan vähän tylsää. Tai ehkä pitäisi puhua suhteellisesta tylsyydestä: minua ei erityisesti innosta olla vaihtarien kanssa ihan vain kv-meiningin vuoksi, kuten varmasti monia muita, vaikka tapaamissani ihmisissä ei olekaan mitään vikaa. Ja olen hyvin onnellinen siitä, että olen löytänyt aidosti kansainvälisen porukan, enkä esimerkiksi vietä aikaa pelkästään oman kotimaani ihmisten kanssa, kuten monet kauempaa tulleet. Mutta kv-tunnelmassa ei ole minulle mitään niin kovin eksoottista. Kreikassa syksyllä 2010 olimme varsin sekalainen porukka, ja se tuntui minusta niin kiinnostavalta, että lähdin myöhemmin yliopistolla kv-tuutoriksi ja liityin englanninkieliseen teatteriryhmään. Joku on myös saattanut huomata, että seurustelen ulkomaalaisen kanssa, tarkemmin sanottuna maahanmuuttajan kanssa. Kv-tekemistä löytyy siis aika helposti Helsingistäkin, ja kesäopetuksen aikana ehdin tajuta, etten lähtenyt hakemaan täältä kansainvälistä Eramus-kokemusta. Lähdin nimenomaan tutustumaan ranskalaisiin ja puhumaan ranskaa.

En yritä tällä sanoa, että pitäisin ranskalaisia jotenkin kiinnostavampina kuin suomalaiset tai muunmaalaiset, tai että Suomessa olisi mielestäni tylsää. Mutta kun nyt kerran vaihtoon lähdin, lähdin tutustumaan tähän maahan ja viettämään aikaa myös Erasmus-kuplan ulkopuolella.

Onneksi informatiikan laitos on täällä kiva ja järjesti melkoisen paljon fuksiohjelmaa. Iso osa kolmannen vuoden opiskelijoista on uusia, koska ensimmäiset kaksi vuotta on käytävä jokin insinööreilyyn valmistava koulutus, ja erikoistumisala oman aineen kursseineen valitaan vain kolmeksi viimeiseksi vuodeksi. Moni on siis vasta muuttanut Lyoniin eri puolilta Ranskaa eikä tunne täältä ketään. (Ranska on myös aika laaja käsite, koska Ranskasta kotoisin oleva voi edelleen nykymaailmassa tulla esimerkiksi Afrikasta tai Etelä-Amerikasta.) Joillakin on aika paljonkin taustaa ohjelmoinnista, jotkut taas ovat kuten minä eivätkä ole koskaan aikaisemmin ohjelmoineet. Vaihtarit eivät ole ainoita kv-taustaisia opiskelijoita, vaan koko tutkintoa suorittamassa on monia ulkomailta kotoisin olevia. INSA:n virallisen tilaston mukaan noin 30 % kaikista opiskelijoista on ei-ranskalaisia, ja koulu pitääkin itseään varsin kansanvälisenä.

Tuutorit olivat siis valmistelleet meille ohjelman, johon kuului ensimmäisen viikon aikana joka ilta jotakin: baareissa käyntiä, petankin pelaamista, lautapelejä, pizzan syöntiä ja kaupunkisuunnistusta. Viime viikonloppuna lähdimme eräänlaiselle fuksileirille.

Perjantaina varsinaiset luennot loppuivat jo kahdeltatoista. Kävimme syömässä ja palasimme luentosaliin kahdeksi kuuntelemaan meidän vuosikurssiamme sponsoroivan firman esitelmää. Käytäntönä ilmeisesti on, että jokaista vuosikurssia kohti valitaan yhtiö, joka toivoo saavansa opiskelijoita harjoitteluun ja töihin. Firma maksaa kaikenlaista kivaa kolmen vuoden opintojen aikana ja saa palkkioksi mainostaa itseään melko vapaasti yliopisto-opetuksen yhteydessä. Maksoimme itse viikonlopun leiristä 28 euroa per henkilö, millä tuskin katetaan edes matkakuluja lähes kolmen tunnin bussimatkalta suuntaansa kahdella bussilla. Maksuun kuitenkin sisältyi, kiitos firman, myös leirikeskusmajoitus, ruoka, ohjelma ja alkoholi sekä jokaiselle oma t-paita. Kukaan ei tainnut varsinaisesti vakuuttua firman esitelmästä, sillä se oli vähän kömpelösti tehty. Videolla työntekijät kertoivat työstään tyyliin: ”Niin, nimeni on Lucas ja olen… analyytikko. Joten työhöni kuuluu, siis, työskentelen lähinnä analyysejä tehden…” Itselleni jäi vähän epäselväksi, mitä firma ylipäätään tekee. Uskon kuitenkin, että aika moni kiinnostuu hakemaan firmalle vähintään harjoitteluun, koska ilmeisesti harjoittelupaikan saaminen ei ole kovin helppoa.

 Esitelmän jälkeen saimme kuohuviiniä ja hienot firman mainostermosmukit. (Kyllä teekkareilla on aina kaikki paremmin!) Vähän neljän jälkeen pakkauduimme busseihin. Itse menin ”rauhalliseen bussiin”, mikä osoittautui huumoriksi, ja koko matka laulettiin teekkarilauluja. Turhauttavaa, koska tykkään laulaa, mutta osaan suomalaisistakin teekkarilauluista tasan yhden. Päämäärä oli salattu meiltä fukseilta, mutta löysimme itsemme lopulta vuoristosta. Illalla syötiin ja ruuan jälkeen oli leiribileet, joihin en itse jäänyt, koska väsytti.

Lauantaina saimme taas ruokaa, ja iltapäivällä pidettiin eräänlainen leirikilpailu, jossa pääsimme muun muassa kokoamaan tietokoneen näppäimistöä, pelaamaan tukkihumalaa, leikkimään sumopainia puhallettavissa puvuissa ja suureksi yllätyksekseni pelaamaan mölkkyä. Mölkky oli siis ihan oikea suomalainen mölkky, joka meille esiteltiin vaihtoehtoisella nimellä petanque finlandaise. Jotenkin maailma on jälleen kerran pieni. (Kreikassa menimme kerran kuuntelemaan paikallista kansanmusiikkia. Kävi ilmi, että bändissä oli kaksi suomalaista, joten yhtye esitti myös esimerkiksi Säkkijärven polkan.)

Lauantai-iltana meillä oli vähän iltaohjelmaa, jonka yhteydessä luulin iltapäivän ryhmääni pyydettävän eteen. Menin siis eteen, mutta selvisi, että kyse olikin jostakin muusta jutusta. Tapaus ei varmasti haitannut ketään muuta kuin minua, mutta olin yleisesti ottaen aika väsynyt ja turhautunut siitä, miten vaikea minun on ymmärtää mitään, mitä ympärilläni tapahtuu. Aivoni siis sanovat ”oveload overload overload” ja jätin myös lauantai-illan supermegaeeppiset bileet väliin, koska jäin mieluummin huoneeseen mököttämään. Sunnuntaina fiilis oli vähän parempi, kävimme ihailemassa vesiputousta ja lähdimme takaisin kotiin. (Selvästi nähdään siis, etten ole vielä oikein teekkaroitunut, kun jätin kahdet ilmaisen alkoholin bileet väliin.)

Kuvia viikonlopulta ei valitettavasti ole, koska kamera suositeltiin jätettäväksi kotiin, kun lukollisia kaappeja ei ollut. Ei minulta ole kyllä koskaan esimerkiksi ripareilla kadonnut mitään, mutta tottelin, koska Ranskassahan on vaarallisempaa kuin lintukoto-Suomessa. Eikä kyllä lopulta kenelläkään ollut kameraa, moni oli jättänyt kännykätkin kotiin.

Tämän viikon olen istunut luentosalissa ja yrittänyt ymmärtää, mitä aihetta kursseilla käsitellään. Se tuntuu aika vaikealta ja kirjoitan ehkä aiheesta vielä erillisen angstauspostauksen. (Tunnen itseni Don Rosaksi, kun pitää joka ikisen jutun loppuun laittaa, että ”jatkuu seuraavassa numerossa”, koska asiaa on liikaa, ja sitten kaikki kiinnostuneet joutuvat odottamaan vähintään viikon, että selvää, mistä oikein puhun.) (Voisi tietysti kuvitella, että on positiivista tuntea itsensä Don Rosaksi.)

Otsikko, koska ohjelmointikieli ADA:n ja mahtavan kukkopaidan ansiosta melkein kaikki oppivat nimeni heti ensimmäisellä kerralla. Niille, jotka eivät ole kukkopaitaa nähneet: sain viime vuonna matemaatikoilta synttärilahjaksi paidan, jossa on Netan piirtämä kuva kukosta ja suora sitaatti Topologia I:n kirjasta: ”Joukoksi A kuuluu X:ään on määritelty (A, d_A), missä d_A on d:n indusoima metriikka”. Ainoa miinuspuoli on, että kaikki haluavat tietää, mitä paidassa lukee. Yritä sitä sitten kääntää ranskaksi.

Tasokoe

sinun sanasi pitää kuin lukinseitti/kuljet haurasta kuunsiltaa

Tänään aamupäivällä ensimmäisen luennon jälkeen meille oli merkitty lukujärjestykseen tasokoe. Kokoonnuimme kaikki samaan luentosaliin, jossa kaikki luennotkin ovat, ja kaksi luennoitsijaa oli siellä jo paikalla. Meidät pyydettiin istumaan, ja toinen luennoitsijoista alkoi powerpointin avulla esitellä tasokokeen pointtia ja tilastoja opinnoissa pärjäämättömyydestä. Kuulemma ongelmia syntyy, kun opiskelijoiden tasot ovat liian erilaisia, ja tasokoe onkin hyvä tilaisuus huomata, jos ei ole oikealla alalla vaan koulussa esim. vanhempiensa pakottamana. Jos kokeessa pärjää liian huonosti, voidaan opiskelijaa tarvittaessa kehottaa vaihtamaan laitosta.

Itse en juurikaan puheesta hermostunut, koska minulle riittää saada kelan kannalta riittävästi opintopisteitä, eikä vaihtareiden laitoksia käsittääkseni voi muutenkaan tuosta vain vaihdella. Katsoin kyllä tarkasti tilastoja niistä aineista, joita opiskelijat suurimmaksi osaksi uusivat, ilmeisesti itse en ollut ilmoittautunut yhdellekään niistä kursseista.

Lopulta meille jaettiin koepaperit, kysymyksiä oli lähes 42 ja aikaa 45 minuuttia. Osasin itse vastata kahteen kysymykseen, nimittäin niihin molempiin, joissa piti muuttaa binaarilukuja desimaaleiksi ja toisinpäin. Tietojenkäsittelytieteen kysymykset menivät minulta täysin ohi, mutta niin myös matematiikkaan ja logiikkaan liittyvät: niissä viittailtiin lauseisiin, joista en ollut koskaan kuullut, ja käytettiin merkintöjä, joita en ollut koskaan nähnyt. Ajattelin, että hyvä, ainakin luennoitsija saa realistisen kuvan osaamisestani.

Kun koetta oli tehty kymmenisen minuuttia, luennoitsija ilmoittaa, että koska meistä kuitenkin tulee insinöörejä, voimme varmaan seurata powerpointtia kokeen tekemisen aikana. Lopetin kokeen tekemisen ja yritin seurata kummallista esitystä, jossa luennoitsija alkaa yhtäkkiä kertoa norsuista, sitten vertailla toisten luennoitsijoiden painoja keskenään ja pissaavien pikkupoikien kuvien jälkeen kalvolla on pelkkä hymiö. Tässä vaiheessa luennoitsija toteaa, että jos joku ei vielä tajunnut, koe oli pelkkä neljännen vuoden opiskelijoiden järjestämä vitsi.

Ymmärsin ehkä vihdoin, miltä riparin 2008 pikkusista tuntui petoleikin jälkeen.

En ole vieläkään päättänyt, olisiko minusta ollut oudompaa, jos koe olisi ollut todellinen, siis verrattuna siihen tosiasiaan, että kaksi aivan oikeaa luennoitsijaa on lähtenyt mukaan noinkin huolella valmisteltuun trolliin. Täällä on outoa.

(Kävi vähän sääliksi eturivin kiinalaisia, jotka eivät meinanneet millään lakata kirjoittamasta koetta.)

Akateeminen vapaus, ei niin universaalia kuin luulisi

joki joutava laineillaan/mua lastuna vie mukanaan/ensin mä vapisin aaltojen alla/opin olemaan antautumalla

Hain joskus aikanaan oikikseen, en päässyt sinne (niin kuin selvästi nähdään), mutta muistan yhä valmennuskurssin harjoitustehtävistä erään esimerkin. Tehtävänanto kuului suunnilleen näin: ”Kaverisi Himo Nörtti on perustanut menestyvän teknologia-alan yrityksen, mutta hän osaa vain C++ ohjelmointikieltä eikä lainkaan OYL:ää. Auta kaveriasi seuraavissa ongelmissa.” (Yhdyssanavirhe sanassa ”C++ ohjelmointikieli oli mukana alkuperäisessä tehtävänannossa. En kyllä ole ihan varma, miten se kirjoitetaan oikein. C++-ohjelmointikieli?) Joka tapauksessa, koulu alkoi, ja ensimmäinen kieli jota tulen koodaamaan on C++. Puuttuu enää se menestyvä yritys.

(Muutenkin valmennuskurssin harjoitustehtävissä oli aika outoa huumoria. Muistan ainakin sellaisen, jossa EU:ssa oli tehty direktiivi läpimitaltaan alle 30-senttisten banaanien kieltämiseksi, koska kansalaisten keskuudessa yleistyi vahingollinen tapa nauttia alkoholia kastamalla banaani juomaan ja sijoittamalla se sitten peräaukkoon. Tehtävässä oli muun muassa määritelty peräaukko varsin tarkasti ja siinä kysyttiin auttamaan oikeustieteen professoria, joka halusi vastustaa direktiiviä, koska nautti itsekin aamuromminsa kyseisellä menetelmällä. Näin jälkikäteen voin todeta, että vaikka juristina olisin ehkä rikas, ainakin tykkään paljon enemmän matemaatikkohuumorista.)

Koska laitos mielestään huomioi kansainväliset opiskelijat, meille järjestettiin perjantaina oma infotilaisuus, se oli tosin ranskaksi, mutta yleisestä tilaisuudesta poiketen saimme ainakin powerpoint-esitelmän tulostettuna mukaan. Esitelmän aluksi laitoksen kv-vastaava totesi, että täällä INSAssa panostetaan sitten oppilaiden itsenäiseen työskentelyyn, se on heille tärkeä arvo. Pelästyin. Kokemukseni perusteella itsenäisen työskentelyn arvostaminen tarkoittaa suunnilleen samaa kuin ”lukekaa kirjat ja tulkaa tenttiin, opetus on kallista, ei täällä sellaista järjestetä”. Sellainen on siedettävän rajoissa, jos on jo kavereita yliopistolta ja kirjat ovat kielellä, jota ymmärtää, mutta ei kuulosta kamalan houkuttelevalta näin vaihtarin näkökulmasta. Mietin jo, että hienoa, en tutustu kehenkään enpä opi mitään, tuleepa hyödyllinen vuosi.

Seuraavasta lauseesta ymmärsin erehtyneeni. Vastaava nimittäin selosti, miten opetus täällä toimii:

Luentoja on joka päivä maanantaista perjantaihin kahdeksasta puoli kahteentoista. Sen jälkeen on ruokatauko, ja kahdesta kuuteen on laskari- ja projektiopetusta kaikkina muina päivinä paitsi torstaina, koska torstaina vaihtareilla on ranskaa. Kaikkeen opetukseen osallistuminen on pakollista, ja jos tunnilta on pois, siitä täytyy tuoda lääkärintodistus. Myöhässä ei kannata tulla, koska opettaja voi evätä tunnille pääsyn. Luentosalissa on kiellettyä tupakoida (yllätys?), käyttää kännykkää tai syödä. Veden juominen on ok.

Kysyin myöhemmin ihmeissäni tuutoreilta, onko oikeasti joka ikisellä luennolla pakko olla paikalla. Vastaus oli, että nimet kerätään pistokokeina, joten jos on tuuria, poissa voi olla huomaamatta. Mutta Monsieur Sen-Ja-Sen luennoilta ei kannata olla koskaan, ikinä, milloinkaan pois, tämä nimittäin muistaa kaikki läsnäolijat ja tulee myöhemmin kyselemään, mikset ollut paikalla.

Toinen opetukseen liittyvä kummallisuus on, että kaikki projektityöt tehdään pareittain, ja saman parin kanssa työskennellään koko lukukausi tai mahdollisesti koko lukuvuosi. Sopiva pari pitäisi löytää maanantai-iltaan mennessä, ja olen hiukan hermostunut asiasta. Ymmärrän hyvin, jos kukaan ranskalainen ei halua työskennellä vaihtarin kanssa – parin suoritus arvioidaan yksikkönä ja on tietysti hankalampi pärjätä kehnommalla ranskalla – mutta toisaalta toisen vaihtarin kanssa työskentelyn ongelmaksi voi tulla se, että kumpikaan ei osaa ranskaa hyvin. Saa nähdä, mitä tästä vielä tulee.

Kolmas kummallisuus, josta minua oli tosin varoitettu etukäteen, on pakollinen koululiikunta. Ilmeisesti INSAssa opiskelevien on osallistuttava liikunnanopetukseen (kaksi tuntia liikuntaa viikossa) kaikkina opiskeluviikkoina harjoitteluja lukuun ottamatta. Lajin saa ilmeisesti valita itse. En ole vielä tehnyt valintaa asiasta, mutta harkitsen uintia.

Maanantaina luennot sitten alkoivat melko samansisältöisellä infolla kuin vaihtareille suunnattu. Minulla oli puoli kahdelta tapaaminen kv-vastaavan kanssa learning agreementin allekirjoittamiseksi (paperi, josta selviää Erasmus-byrokratiaa varten, mitä kursseja luen). Tapaaminen myöhästyi (todistus: Ranska), pääsin sisään toimistoon vasta seitsemää vaille ja pyysin saada uuden ajan, mutta vastaavan mielestä paperini saataisiin kyllä hoidettua ihan hetkessä, mitä kursseja otatkaan? Ai, onko tuollainenkin kurssi olemassa? Ja miten sukunimesi kirjoitettiinkaan, alkoiko se H-A? Ai ei?

Tämän seurauksena tulin luennolle myöhässä, mutta siinä vaiheessa, kun luennoitsijalla oli vielä ensimmäinen kalvo esissä. Samaan aikaan kanssani sisään astui joku poika. Luennoitsija keskeytti opetuksen ja katsoi meitä, jolloin sanoin hermostuneena, että olen pahoillani, että olen myössä, Madame Se-Ja-Se ei päästänyt minua lähtemään. Luennoitsija ilmoitti puhuvansa madamen kanssa ja katsoi poikaan, jolla ei ilmeisesti ollut mitään selitystä, mihin luennoitsija ei suhtautunut kovin innostuneesti. Nolotti, vaikka syy ei ollut minun, joten menin vielä luennon jälkeen pyytämään anteeksi myöhästymistäni. Luennoitsija naurahti hyväntahtoisesti ja totesi, että tämä on luento, laskarit ovat niitä, joissa pitää ehdottomasti olla ajoissa. En halua edes tietää, mitä käy, jos laskareista myöhästyy.

Tähän mennessä en tajua kursseista paljon mitään, mutta ei ilmeisesti kovin moni muukaan. Saa siis jälleen nähdä, miten tämä tästä lähtee kehittymään. Ilmeisesti käsittelemme ainakin tietokantoja, se on kivaa, siinä on loogisia symboleita.

Laskareita ei ensimmäisellä viikolla ole, joten meillä on kaiket päivät pelkkiä luentoja. Eilen aamulla approa vastaavan tapahtuman jälkeen oli kyllä surrealistinen fiilis, kun luentosali oli kahdeksalta täynnä. Kaikki tosin nukkuivat, mutta ilmeisesti se on ihan sallittua. Kukaan ei sen sijaan juuri juttele, puhumattakaan kahvin juomisesta tai neulomisesta. (Arnalle tiedoksi: appro on semmoinen, että mennään saman illan aikana useaan baariin peräkkäin ja se on sitten kivaa.)

Aika ajoin on kyllä ikävä Analyysi I:n luentoja, kun meitä neuloi välillä eturivissä neljäkin tyyppiä vierekkäin, Lauri tuli aina vartin myöhässä ison kahvin kanssa ja alkoi kysellä paljon kysymyksiä, ja Oikkonen vastaili niihin mielellään. Kerran Oikkonen selitti jotakin esimerkkiä toteamalla, että ”kissojakaan ei viedä koiranäyttelyyn”, johon me Eevan kanssa reagoimme spontaanisti maukumalla. Oikkonen huvittui ja totesi, kuinka ”taakse ei ehkä kuulunut, mutta täällä edessä on mahtava kissakuoro kuin suoraan Aristokatit-elokuvasta”. Oi niitä aikoja. (Ymmärrätte ehkä, miksi arvostan matemaatikkohuumoria.)

Luentojen lisäksi olen osallistunut valtavaan määrään orientoivaa ohjelmaa, josta kerron ehkä tarkemmin myöhemmin. Tiivistän tässä vain, että maanantain appron yhteydessä leikimme muun muassa yksisarvisia tämän tahtiin. Vaikuttaa siltä, että myös paikallinen käpistelijähuumori kelpaa. 

Sitä kuusta kuuleminen jonka juurella asunto

päällemme käyden/sallien vain kuutamon täyden/kuin varoen/ja maisema se meistä kauas katoaa

Olen huijannut teitä kaikkia. En oikeasti asu tai opiskele Lyonissa. INSA de Lyon sijaitsee nimittäin Villeurbannessa, joka on vähän kuin Lyonin Espoo, paitsi että kunnan rajaa ei huomaa mistään. Tänne ei tarvitse ostaa seutulippua, samat kaupunkipyörät toimivat ja rajan tällä puolella sijaitsevat yliopistot nimittävät itseään myös Lyonin yliopistoiksi.

Yliopiston sijainti määrää asuinpaikkani, koska asun täällä yliopiston kampuksella. Viime viikolla pääsin vihdoin muuttamaan pysyvään asuntooni, ja tykkään siitä kamalasti. Ensinnäkin asun yksiössä, joten enää ei tarvitse herätä joka yö kello kahdelta siihen, kun entinen kämppikseni ottaa lääkkeen Venezuelan aikavyöhykkeen mukaisesti. Toisekseen asunto on mukava, suhteellisen järkevästi kalustettu ja siinä on kauniit keltaiset seinät.

Vaihtarina elää melkein automaattisesti modernia downshiftaajan unelmaa tavaramäärän suhteen. Voisin luetella tähän kaiken tavaran, joka minulla on, ja luultavasti postauksesta tulisi edelleen luettavan pituinen. Hiukan yleistäen minulla on:

-      -  puhtaita vaatteita vähän yli kahdeksi viikoksi ja kahdet kengät, sekä yhdet juoksulenkkarit

-      -  kosmetiikkaa, kuten aurinkorasva, hammastahna ja deodorantti, sekä pyyhe ja kynsisakset

-       - seitsemän kirjaa, joista yksi on ranskan kielioppi, ja yksi päiväkirja

-       - neulepuikkoja ja yksi melkein valmis kaulaliina

-       - avaimet, kännykät ja sen sellaiset

-       - tietokone (ja ihan paras minikaiutin, kiitos lainasta, Arna!)

-       - siivousvälineitä, kuten harja ilman rikkalapiota (meidät ohjeistettiin jakamaan ensimmäisessä huoneessa ollut siivousvälinesanko, ja kämppikseni vei rikkalapion)

-       - muistiinpanovälineet

-       - keittiötarvikkeita, eli täsmennyksenä kattila, paistinpannu, 4 lautasta, 2 kahvikuppia, kuudet normaalit aterimet, 2 vähän terävämpää veistä, paistinlasta ja viinipullonavaaja

-       - herätyskello

Astioista suurin osa on Henrin ansiota, koska Henri kävi täällä ja innostui vertailemaan kaupassa halvimpien haarukoiden hintoja, mitä en olisi itse jaksanut koskaan tehdä, joten olisin jatkanut muovilusikoilla syömistä hamaan tulevaisuuteen. Kampusasunnot olivat onneksi kalustettuja, ja olin myös onnekas päästessäni varsin isoon yksiöön. Minulla on siksi sänky, hylly, kaksi pöytää ja kaksi tuolia. Jossain vaiheessa pitäisi hankkia vielä leikkuulauta ja keittiöpyyhe, mutta muuten minulla alkaa olla kaikki tarpeellinen. (Tai riippuu tietysti siitä, mitä pitää tarpeellisena, Harry Pottereita alkaa olla jo ikävä.)

Asunnossa on netti, onneksi, mutta se on niin hidas, että olen siirtänyt tämän postauksen julkaisemista kohta jo kaksi viikkoa siinä toivossa, että jaksan joskus ladata kuviakin. Päätin nyt, että en ihan vielä jaksa tehdä sitä, anteeksi.

Tähän mennessä on ollut myös hauskaa asua alle viiden minuutin kävelymatkan päässä ranskanluokasta ja varsin lähellä kaikkia ihmisiä, jotka täältä tunnen. Saa nähdä, muuttuuko mieli, kun ihmiset alkavat pitää bileitä viikolla pitkin käytäviä ja ikkunan alla. Tai onhan niitä jo nyt, mutta vielä ei tarvitse opiskella mitään liian vaikeaa, joten se ei merkittävästi haittaa.

Tai no, itse asiassa ranskankurssilla on välillä ihan riittävän vaikeaa. Tänään harjoiteltiin nasaaliäänteitä, kuten vaikka sitä, että sain (terve), saint (pyhä) ja seins (rinnat) ääntyvät samalla tavalla, eli s + nasaali-e, sans (ilman), sang (veri), sens (aisti) ja sent (tuoksu) myös keskenään samalla tavalla, eli s + nasaali-a, ja kombinaatiolla s + nasaali-o ääntyvät son (ääni) ja sont (ovat). Mutta on kurssilla kivaakin, olen oppinut muun muassa, ettei pidä sanoa comme si comme ça jos ei halua kuulostaa ulkomaalaiselta, ja että Kiinassa ei ole maahanmuutto-ongelmaa, koska ei ole maahanmuuttoakaan.

Kiinasta puheen ollen sielläkin lauletaan lastenlaulua Jaakko-kullan sävelellä, mutta sanat kuuluvat vapaasti kääntäen: ”On kaksi tiikeriä, toisella ei ole silmiä, toisella ei ole korvia, ne juoksevat kovaa.”