(Eli toinen
kirjoitukseni aiheesta. Valekäpistelijänä välttelen luonnollisesti
kymmenjärjestelmää, koska binäärinen on paljon parempi.)
Olin tietoverkkojen laskareissa, tehtävissä edettiin
järjestyksessä, mutta kun tuli minun vuoroni, en ymmärtänyt tehtävää enkä
minulle esitettyä kysymystä. Sanoin, etten oikein ymmärrä, en oikein puhu
ranskaa, johon opettaja reagoi toteamalla, että sitten pitäisi lukea materiaalia
hyvin etukäteen. En tajunnut vastausta, kun se annettiin, ja koko oppitunnista
jäi käteen lähinnä ärsyyntynyt fiilis.
Opettaja ei kuitenkaan ollut minulle mitenkään erityisen
ilkeä, vaan esitti vastaavantyylisiä huomautuksia koko laskareiden ajan. Eikö
teidän pitäisi olla vireitä, tehän olette nuoria, ei kannata tuijottaa minua
vaan katsoa luentokalvoista, jos olisit tehnyt muistiinpanoja siellä se lukisi,
ja niin edelleen.
En tajua tuota asennetta, sanoin tunnin jälkeen kaverilleni,
joka halusi auttaa ja kysyi, enkö ymmärtänyt kieltä vai sisältöä. Kuvitteleeko
hän todella, että joku tässä luokassa ei halua ymmärtää? Että joku ei halua
oppia?
Kaverini selitti, että joo, se on ärsyttävää, mutta se
toimii, kun on pakko oppia, niin oppii myös. Eikä tuo kurssi ehkä kiinnosta
erityisesti, on paljon kiinnostavampiakin juttuja, mutta kun sen käy, valmistuu
joskus.
En halua millään tavalla väheksyä älykkään ja hyvin
pärjäävän kaverini mielipidettä enkä sitä tosiasiaa, että ehkä joku sitten
painostettuna oppiikin paremmin. Mutta olen edelleen sitä mieltä – kuten
keskustelussamme totesin – että yliopistotasolla ei enää pitäisi opiskella
siksi, että on pakko. Yliopistotasolla haluan opiskella siksi, että haluan
oppia, haluan ymmärtää.
Opettaminen on vaikeaa, opettaminen on turhauttavaa. En
siksi halua myöskään liikaa kritisoida opettajaamme, en varmasti itse osaisi
opettaa yhtään sen paremmin. Eikä minusta ole väärin opettaa huonosti, mutta
se, mikä minusta on huolestuttavampaa, on ajattelutapa, että oppilaita täytyy
painostaa, jotta nämä oppisivat.
Minä opin, koska haluan oppia. Opiskelen, koska minua
kiinnostaa se, mitä opiskelen.
Suoritan kyllä tutkintovaatimuksia, mutta en vain
kasatakseni itselleni tutkinnon. Käyn pakolliset kurssit, koska luotan yliopistooni
ja uskon niiden olevan hyödyllisiä, vaikka ne eivät juuri nyt tuntuisikaan
kiinnostavilta. Olen onnellinen mahdollisuudesta saada osallistua opetukseen,
tehdä tehtäviä ja käydä tentissä, koska pelkkä itseopiskelu ei sovi minulle.
Jaksan aamulla herätä luennolle koska on siellä on pakko käydä, jotta pääsen
kurssista läpi, mutta kurssilla olen, jotta oppisin sen asiat, en, jotta saisin
siitä paperin käteen.
Toinen kriittisempi kohtaaminen opettajan kanssa tapahtui,
kun neuloin UML-mallintamisen luennolla. Luennoitsija huomasi sen ja totesi,
että eihän luennolla voi neuloa, nuo tuolla tietokoneen kanssa voivat edes
esittää kuuntelevansa. Tästä en loukkaantunut, koska ymmärrän kyllä, että
neulominen ei ole Ranskassa yhtä normaalia kuin Suomessa – täällä kukaan ei
neulo luennolla, koska melkein kukaan ei osaa neuloa noin muutenkaan.
Kyseisellä luennoitsijalla oli kyllä ilmeisesti muutenkin huono päivä, hän muun
muassa lopetti luennon kymmenen minuuttia myöhässä, koska mielestään oli
aloittanut sen myöhässä, kun pari oppilasta tuli sisälle liian myöhään. Tuntui
silti oudolta, en usko, että kumpaakaan olisi käynyt Suomessa.
Lisäksi opin, mitä tapahtuu, kun tulee laskareihin myöhässä.
Tämä ei käynyt minulle vaan eräälle ryhmäläiselleni, joka yritti tulla sisään
vartin laskareiden alun jälkeen. Opettaja katsoi opiskelijaa, joka sanoi
lähettäneensä kyllä ilmoituksen myöhästymisestä. Opettaja kysyi, milloin, ja
opiskelija vastasi laittaneensa meilin 5 minuuttia ennen tunnin alkua.
Toivottavasti vitsailette, opettaja totesi, ulos luokasta. Opiskelija jäi ulos
ja opetus jatkui.
Ja näin myöhäisessä vaiheessa opintoja opettajat ovat
lähtökohtaisesti ilmeisesti ihan kivoja. Prepalla ainakin joissakin kouluissa
on ilmeisesti käytäntönä antaa toisinaan negatiivisia numeroita (kun arvosteluasteikko on nollasta
kahteenkymmeneen), jos opiskelijan tarjoama vastaus on niin huono, että
opettajan mielestä olisi parempi jättää paperi kokonaan tyhjäksi (jolloin saisi nollan). Tämä varmaan
kannustaa opiskelijoita erinomaisesti riskien ottoon ja luovuuden käyttöön.
Pelkään nykyään tietoverkkojen
luennoitsijaa, mutta vähän vähemmän kuin alussa kuvaamani episodin jälkeen.
Luennoitsija (joka siis pitää laskarinsa
itse) keksi kysellä luennolla samankaltaisen tehtävän vastauksia yleisöltä
tyylillä ”te siellä sinisessä hupparissa, mikä arvoista päivittyy A:n kohdalla,
kun se lähettää B:lle tietoa?”. Minultakin kysyttiin vastausta (”neiti roosa-valkoisessa pipossa, mikä
aikamääre tähän laitetaan?”), jonka onneksi tiesin (”öö… pitkä?”), mutta tärisin melkein koko loppuluennon, koska
säikähdin kysymystä niin paljon. En kuitenkaan koko luentoa, koska ihan luennon
lopussa luennoitsija havainnollisti kommunikaatiota puhumalla vauvoista.
”Jos minulla on pitsalaatikko, ja
vauva alkaa huutaa, niin pudotanko pitsalaatikon ja alan ruokkia vauvaa? Ei,
lasken sen ensin pöydälle. No, kun vauvaa yrittää ruokkia, helposti se hylkää
viestin eli sulkee suunsa, vaikka kuinka yrittäisi sanoa, että täältä tulee
lentokone. Tai että täältä tulee hyvää dataa! Kuka saa hyvää dataa! Onko se
vauva! Nam, hyvää dataa!”
(Luentosalissa on kylmä, siksi minulla oli pipo päässä. Se oli se,
jonka neulominen oli kiellettyä, onneksi sain sen valmiiksi.)
(Aino, jos olisin vähän lähempänä, tulisin nyt ehdottomasti ruokkimaan
Paavoa sanoin ”täältä tulee hyvää dataa”!)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti