Maailman suurin riisi ja muita unelmia

wenn ich ihre Haut verlies der Frühling blutet in Paris

Maailmassa on varmasti satoja lauluja, joissa kerrotaan, miten romanttista Pariisissa on, mutta päädyin silti Rammsteiniin. Videon kuvauksessa on englanninkielinen käännös tekstistä ja bonuksena tulee hauskoja Youtube-kommentteja, joissa ihmiset ”paljastavat” laulun kertovan seksistä. Hyvä tietää, kaikkihan luulivat siinä puhuttavan kukkien poimimisesta ja punaviinistä.

Harkitsin pitkään tämän kappaleen ja Notre Damen kellonsoittaja –elokuvan alun välillä. Ensimmäiset Ranskaan liittyvät mielikuvani ikinä ovat nimittäin varmasti peräisin Disneyn VHS-kaseteista. Muistan kolmevuotiaana päteneeni päiväkodissa sillä, että osaan laskea ranskaksi kymmeneen. (Opin taidon uudestaan 20-vuotiaana yliopistossa.) Päiväkoti-ikäisenä olin myös tarpeeksi kypsä tajuamaan vitsin ”Mikä on maailman suurin riisi? Pariisi!” eli tiesin, että Pariisi on joku paikka jossakin. Ja että juuri siellä on Disneyland. Ja Disneyland on varmasti parasta ikinä, koska niin sanottiin videoiden alussa ennen piirrettyjen alkua. Varmaan koko ikäluokkani muistaa mainoksen, jossa Mikki Hiiri antaa nimikirjoituksen pojalle ja mummolle. (Löysin videon vain ruotsiksi.) Tai sen, jossa isoisä ja lapsenlapsi pyörivät kahvikupeissa. (Sitten oli vielä Space Montain –laitteen mainos, mutta sitä en koskaan ymmärtänyt. Mietin ainakin pitkään, että jos asteroidit ovat kerran lähimmät naapurini, ne asuvat varmasti seinien sisällä ja ovat siten lähempänä kuin mitkään muut naapurit.)

Sitten oli luonnollisesti Notre Damen katedraali, jonka tornit kohoavat elokuvassa pilvien yläpuolelle ja jonka katolla Esmeralda kiipeilee ketterästi – Pariisin on pakko olla hieno maa! Jälkeenpäin ajateltuna pariisilaiset näyttäytyvät elokuvassa varsin ikävinä, heittelevät Quasimodoa tomaateilla ja syrjivät mustalaisia. (Hämmentävää muuten, että Quasille nauretaan torilla, mustalaiset yrittävät hirttää tämän ja lopulta Esmeraldakin valitsee tämän sijasta Febuksen, ja silti elokuvan lopussa tämä oivaltaa, kuinka maailma ei olekaan paha, vaan ainoastaan Frollo.) (Muistan pettyneeni, kun näin Notre Damen ensimmäistä kertaa. Se olikin paljon pienempi kuin elokuvassa.)

En ollut mitenkään poikkeuksellinen pitäessäni lapsena Ranskaa hienona maana. Päiväkoti-ihastukseni Kalle oli Ranskasta itse asiassa niin innoissaan, että hänen mielestään Ranska oli jopa parempi maa kuin Suomi. Kallen mielestä L’Oreal Paris oli myös parempi merkki kuin L’Oreal Kids, josta me muut tykkäsimme epäilemättä televisiomainoksen ansiosta. (Ei  kyyneliä! Ei takkuja!) L’Oreal Paris liittyi nimittäin enemmän Ranskaan, koska nimessäkin on Paris.

Toinen lapsuudenkaverini, naapurini Maria-Rosa jopa asui suurimman osan ajasta äitinsä luona Ranskassa. Maria-Rosa kertoi Ranskasta kiinnostavia juttuja, ja hänellä oli hienoja tavaroita, kuten ranskaa puhuva nukke, jonka puhetta en ymmärtänyt. Myöhemmin hänen isänsä muutti pois naapuristamme, mutta Maria-Rosa ehdotti, että tulisin käymään hänen luonaan Ranskassa, hänellä oli siellä hevonen ja poni, ja hän voisi ratsastaa hevosella ja minä ponilla. Emme kuitenkaan onnistuneet säilyttämään yhteyttä, koska olimme niin pieniä. (Myöhemmin kävi ilmi, että Maria-Rosa asui ja asuu edelleen Florentin kotiläänissä Alsacessa ja on jopa käynyt Florentin kanssa samaa lukiota, vaikkakin eri aikaan.)

Kasvaessani opin tietysti Ranskasta sellaista, mitä siitä pitäisi maana tietää – baskerit, viinit, Eiffel-torni; rakkauden kieli, kohteliaat ihmiset ja niin edelleen. Luin Kurjat ja rakastuin tietenkin Mariukseen – romanttinen haaveilija joka seuraa rakkaintaan ja kunnioittaa isänsä aatetta tämän muistoksi. (Myöhemmin luin Kurjat uudestaan. Marius näyttäytyi ailahtelevana haihattelijana, joka kieltäytyy periaatteessa oman alansa töistä ja valittaa sitten, kun ei ole rahaa matkustaa Coseten perässä. Coseten muutettua yllättäen Marius ei esimerkiksi etsi tätä, vaan päättää mennä kuolemaan, kun kokee niin suurta tuskaa. Mariusta ei tasavaltalaisena kuitenkaan häiritse lupaus Coseten perinnöstä tai ajatus siitä, että he eläisivät yhdessä vanhempiensa rahoilla lopun elämänsä. Sen sijaan Mariusta häiritsee Jean Valjeanin menneisyys rangaistusvankina, vaikka juuri Jean pelasti tämän raahaamalla tämän ruumista puolikuolleena pitkin viemäreitä. Mikä todellinen aatteenystävä. Cosettea olisi käynyt sääliksi, jos tämä ei olisi itsekin näyttäytynyt minulle aivan uudella tavalla. Esimerkki. Marius on naimisissa Coseten kanssa ja kysyy tämän mielipidettä heidän yhteisestä rahankäytöstään. Nunnakoulussa taloudenhoitoa opiskellut Cosette vastaa, ettei halua sanoa mitään, koska Marius on hänen myötään nainut myös rahat ja kysymys koskee siis Mariuksen omaisuutta. Tosin Coseten puolustukseksi tämä ei missään vaiheessa väitäkään olevansa itsenäinen nainen.)

Summa summarum, näin Ranskan varsin perinteisesti taiteen, kulttuurin ja hyvän ruuan maana, kuten varmaankin melkein kaikki suomalaiset. (Ja muunmaalaiset myös.) (Tarkemmin ajateltuna varmasti jokainen maa on omasta mielestään taiteen, kulttuurin ja hyvän ruuan maa.) Positiivinen kuvani Ranskasta on kuitenkin varmaan alun perin peräisin kauempaa. Alitajunnalleni Ranska oli – ja on ehkä edelleen – ponien, Notre Damen ja Disneylandin maa, jossa ei ole kyyneliä eikä takkuja.

Kaikki kuitenkin muuttui 5.7.2010, kun saavuin Kreikkaan ja tutustuin oikeisiin ranskalaisiin. Mutta siitä lisää seuraavalla kerralla.