J’aime la France

c'est la première fois pour moi que je pars au combat et j'espère être digne de la tribu de Dana

Olin tietysti tavannut joitakuita ranskalaisia myös ennen 5.7.2010 ja saapumistani Kreikkaan. Olin käynyt Ranskassa kolme kertaa, kaksi kertaa Pariisissa ja kerran Strasbourgissa, ja jutellut ikäisteni ranskalaisten kanssa riparikesänä kielikurssilla Englannissa. En tosin ymmärtänyt heidän puheestaan kovin paljon. (Itsehän olin tietysti aivan loistava englanninpuhuja jo silloin, siksi olin kielikurssillakin, uskalsin melkein avata suuni jos piti puhua englantia.)

Sitten päädyin Kreikkaan EVS-projektiin. Asuin Xylokastro-nimisessä kylässä kuusi kuukautta ja leikkasin päivisin pahvista ensin eläimiä ja sitten joulukuusia paikassa, jonka nimi oli projektikuvauksessa englanniksi Centre of Creative Work with Children ja kreikaksi KDAP eli κέντρο δημοτικό απόγευμ-jotain παιδιων, lasten kunnallinen iltapäivähoito. Pidin oleskelustani blogia Fleimin nettisivuilla, se on jo poistettu, mutta sitä mainostava artikkeli löytyy vielä. Lähinnä kielimuurin takia hengailin Kreikassa lähinnä toisten EVS:ien kanssa, joista merkittävä osa oli kotoisin Ranskasta. Pätkä erästä Kreikan-aikaista blogikirjoitustani tiivistänee, millaisen mielikuvan ranskalaisista Kreikassa muodostin:

”Ranskalaisia leimaa puutteellisen kielitaidon yhteyteen kuuluva oletus siitä, että kyllä ranskalla pärjää. On minulle yritelty vakuuttaa sitä, että kyse ei ole ylpeydestä vaan siitä, että moni ei englantia ihan oikeasti osaa. Vaikea olisi silti kuvitella, että mistään muusta maasta tuleva vapaaehtoinen lähtisi Kreikkaan puoleksi vuodeksi osaamatta edes esitellä itseään millään muulla kielellä kuin ranskalla. Mieleni tekisi kysyä, mitä tällaiset henkilöt oikein ajattelevat, mutta se ei onnistu, koska en puhu ollenkaan ranskaa (kun tämän faktan kertoo ranskalaiselle, saattaa kuulla hämmästyneen kysymyksen, että etkö tosiaankaan ollenkaan). Olen ikävä kyllä saanut ranskalaisista yleisesti ottaen myös aika tyhmän kuvan. Mielikuva ei synny ainoastaan siitä, että useimpien kanssa on pakko puhua hitaasti ja yksinkertaisesti, vaan siitä, että monen kohdalla meille molemmille tuttuja asioita on melko vähän. Ei ole kovin mukava vakuutella puolta tuntia, että Suomessa on ihan oikeasti välillä lämmin. Samoin hämmennyin suuresti, kun eräs ranskalainen tyttö ei tiennyt, mikä on Ruotsi. Toinen ranskalainen valisti tätä, että se on se Ikea-maa. Jälkeenpäin aloin epäillä, oliko tyttö vain liian hienotunteinen sanomaan, ettei ollut koskaan kuullut Suomestakaan. Toisaalta ranskalaiset vaikuttavat tuntevan oman maansa kulttuuriakin kehnosti. Oli aika turhauttavaa tulla Xylokastroon innostuttuaan lentokonelukemiseksi otetusta Camus’ta, havaita että vapaaehtoisista seitsemän on ranskalaisia ja saada selville, että heistä kukaan ei ole koskaan lukenut Camus’ta. Georges Perec soitti joillakin jotain kelloa, joillakin ei. Yksi oli sentään Victor Hugo -fani kuten minäkin. Ja mitä pitäisi ajatella siitä, että ihminen ei osaa oman maansa kansallislaulusta yhtään säkeistöä ulkoa?”

(En tosiaan osannut siihen aikaan sanoa ranskaksi juuri muuta kuin bonjour, merci, adieu.)

Arvasitteko jo, että se ainoa englantia osannut ja Victor Hugo’ta lukenut ranskalainen on Florent?

Jos joku ei sitä tiedä, Florent – ääntyy suunnilleen Floraan – on poikaystäväni. Hän on ranskalainen, ja vihaa sitä, kun hänet esitellään ranskalaisena, joten tarkennan, että oikeasti hän on vain puoliksi ranskalainen. Florentin äiti on saksalainen ja myös Florent itse asui seitsemän ensimmäistä ikävuottaan Saksassa. Sittemmin Florentin perhe muutti Florentin isän kotialueelle Alsaceen. Kirjoitan ehkä (toivottavasti) Alsacesta lisää myöhemmin, mutta totean tähän väliin, että alue on kuulunut viimeisen kahdensadan vuoden aikana vuorotellen Ranskaan ja Saksaan ja on edelleen kulttuuriltaan ja identiteetiltään niiden välimaastossa – kotimaisena vertailukohtana esimerkiksi Itä-Karjala, Ahvenanmaa ja Tornion seutu. Joten Alsacessa, saksalaisittain Elsassissa, asuminen ei ole sama asia kuin varsinaisessa Ranskassa asuminen.

Florent on nyt asunut Suomessa kaksi vuotta eikä missään nimessä ole tulossa mukaani Lyoniin, vaikka se olisi opiskelujen kannalta mahdollistakin. Hän ei enää ikinä halua asua sellaisessa maassa kuin Ranska, eikä etenkään Ranskassa itsessään. Ranskan komplementissa asumisen voimalla kestää jopa sen, ettei Suomessa kerta kaikkiaan ole hyvää leipää. (Mistä Florent valittaa edelleen kahden vuoden jälkeen joka ikinen kerta, kun syö leipää, näkee leipää, puhuu leivästä tai ajattelee leipää.)

Noin kielteinen mielipide tuntuu meistä Eiffel-tornin kuvat silmissä Ranskaa katselleista kenties hieman erikoiselta, mutta kun Florentin juttuja kuuntelee, niistä tosiaan muotoutuu kuva varsin ikävästä paikasta: Ranskassa on yli kolme miljoonaa aikuista lukutaidotonta, vaikka koulu aloitetaan yleensä kolmevuotiaana ja lopetetaan aikaisintaan 16-vuotiaana. Äärioikeiston kannatus huitelee 20 prosentissa, ja ”normaali” oikeisto alkaa olla mielipiteiltään aika lailla samanlainen kuin ääriversionsa. Vasemmisto taas ei ole vieläkään päässyt yli kommunismista. Poliiseja on joka puolella, koska katuja valvovat niin kunnallinen ja valtiollinen poliisi kuin santarmitkin. Siitä huolimatta kioskimyyjiä puukotetaan kuoliaaksi 20 euron kassan tähden. (Mitä tästä opimme oikeusvarmuuteen sekä poliisien määrän ja rikollisuuden korrelaatioon liittyen?) Toivottomat, aggressiiviset maahanmuuttajat pudottelevat pesukoneita poliisiautojen päälle, joten poliisin turvallisuuden takaamiseksi virkapuvussa tiettyihin kortteleihin meno on kokonaan kielletty, se varmasti rauhoittaakin kyseiset korttelit. Kouluissa historian ja maantiedon tuntipaikka on sama, joten maantietoa opettaa usein sellainen henkilö, jolla on vain historian maisterin tutkinto, ei lainkaan maantiedon alan koulutusta eikä tietenkään minkäänlaisia pedagogisia opintoja taustallaan. Tai sitten historiaa opettaa pelkkä maantiedon maisteri. (Tämä ehkä selittää osan tapaamieni ranskalaisten tietämättömyydestä.) Äitiysloman kesto on 4 kuukautta, jonka jälkeen vauvalle tulee vauvanhoitaja, koska äidin on pakko mennä takaisin töihin.

Suomessa opintotukea ei saa, jos on alle 20-vuotias ja asuu kotonaan ja tekee toisen asteen opintoja ja vanhemmat tienaavat liikaa. Ranskassa opintotukea ei saa, jos vanhemmat käyvät töissä.

Suomessa korruptio huolestuttaa, kun Vanhaselle on annettu tuppeen sahattua lautaa. Ranskassa korruptio huolestuttaa, kun ministerit ovat saaneet yllättäviä miljoonalahjoituksia tuntemattomilta, satunnaisilta henkilöiltä.

Suomessa homoavioliiton vastustajat kirjoittavat huolellisesti laadittuja kirjoituksia lehtiin, ja Päivi Räsänen pahoittelee televisiossa valtakunnan rappiotilaa. Ranskassa homoavioliiton vastustajat tuovat lapsensa mukaan mielenosoituksiin ja työntävät heidät eturiviin siinä toivossa, että poliisi ei uskalla käyttää kyynelkaasua väkijoukon rauhoittamiseksi. Lain mentyä läpi äärioikeistoaktivisti ampuu itsensä Notre Damen katedraalissa 1500 ihmisen edessä. Ranskan kolmanneksi suurimman puolueen (juuri se Front Nationale, jota ranskalaisista kannattaa viidesosa) puheenjohtaja Marine Le Pen ilmoittaa kunnioittavansa tekoa.

Homoavioliiton kohdalla eroa tosin selittää se, että Suomessa useimpien vastustajien syyt ovat vakaumuksellisia. Ranskassa taas homot rinnastuvat ihmisten mielissä muihin perinteistä valtiota koskeviin uhkiin, niin kuin vaikka islam. Ironista kyllä myös ääri-islamistit luonnollisesti vastustavat homoavioliittoa henkeen ja vereen.

Florent ei toki ole ainoa, jolta olen ehtinyt kuulla pahaa Ranskasta sitten kesän 2010, mutta jostakin syystä Florentin kanssa aiheesta on tullut juteltua eniten. Paljolti samaan tyyliin kertoo Ranskasta blogissaan Florentin kaveri Charlotte, joka muutti Uuteen-Seelantiin vähän alle vuosi sitten ja on niin ikään valtavan tyytyväinen Ranskan komplementissa asumiseen. Ranskaa osaavat voivat lukea Charloten hienon blogikirjoituksen yrityksestään kommunikoida ranskalaisen firman kanssa uudesta uusiseelantilaisesta työpaikastaan. (Tiivistyksenä firma suostuu vastaamaan viesteihin vain ranskan ja englannin sekoituksella, kummalla kielellä tahansa näille kirjoitti, yhtä paperia ei voida lähettää sähköpostilla koska asiasta vastaava henkilö on lomalla, eikä lopulta muutenkaan sähköpostilla, koska faksi on paljon parempi tapa hoitaa asioita.) (Joku saattaa huomata, että olen salaa matkinut blogin kirjoitustyyliä. Kursivoidut sulut ovat käteviä.) (Etenkin perättäiset sulut.)

Itse odotan innolla ja jännityksellä Ranskaa poliittisine kaaoksineen ja kummallisine yhteiskuntarakenteineen. (Toivottavasti Miriam muuten lukee tämän postauksen, olen yrittänyt käyttää monipuolisesti myös harvinaisempia kielioppirakenteita.) Ranska on varmasti ainakin hauska maa, siellä on myös kelttiräppiä, jos ette kuunnelleet linkkiä kirjoituksen alussa, kuunnelkaa se nyt. Manau oli tosi ilmeisesti suosittu bändi joskus Florentin ollessa ala-asteella.

No, jos rehellisiä ollaan, niin kyllä ihan vähän myös pelottaa.

P.S. Ajattelin ensin laittaa otsikoksi ”Rakkaudesta ruokaan: ei riittävä syy Ranskassa asumiseen”. Yritin keksiä jotakin omaperäistä, ja mieleeni tuli muinainen Atrian mainoslause: Rakkaudesta ruokaan, Atria. Lapsena tulkitsin pessimistisesti sen tarkoittavan, että avioliitossa ollaan ensin rakastuneita, mutta sitten jossakin vaiheessa suhde siirtyy tasolle, jossa se koskee lähinnä ruokaa. Tapahtuu siis siirtymisprosessi rakkaudesta ruokaan. Tämä ei liity Ranskaan millään tavalla.

J’aime la France taas on esimerkkilause ranskan alkeiskirjastani. Jostakin syystä missään muussa kieltenkirjassa en ole nähnyt lausetta ich liebe Deutschland, I love Great Britain, jag älskar Sverige, я люблю Россию tai αγαπω Ελλαδα.

P.P.S. Toivottavasti komplementti-linkki Wikipediaan avasi sanan merkityksen ei-matemaatikoille.

P.P.P.S. Toivottavasti kaikille tulee useista post scriptumeista ala-asteaikainen kirjeenvaihtoilmoitusfiilis.