Näin puhut ranskaa – suuri keskusteluopas

Love life ( la la lala la... )/C'est toi et moi ( la la la la la... )/Love life ( la la la la la...)

(Joo, tiedän, diippiä. Soi radiossa usein täällä niin halusin jakaa teidänkin kanssanne.)

Olen jo monta kuukautta aikonut kirjoittaa täällä muodostamani aukottoman keskusteluoppaan ranskalaisten opiskelijoiden kanssa keskustelemiseen. Koska vietän täällä aikaani lähinnä opiskelijoiden kanssa, koskee tämä nimenomaan kolmannen asteen opintoja ja Rhône-departementia, muista en osaa varmasti sanoa juuri mitään – vaikka iso osa tutuistani ei olekaan tältä alueelta alun perin kotoisin. Toivottavasti tästä on jollekulle iloa ja apua.

Tervehtiminen Ranskassa hoidetaan monille tutuilla ilmaisuilla: ”Salut!”, ”Coucou!”, ”Bonjour!” tai illalla ”Bonsoir!”. Tervehdittäessä tuttuja osa tekee poskisuudelman (eli viedään posket lähekkäin ja muiskautetaan ilmassa, tai joskus ei tarvitse edes muiskauttaa – huulet eivät siis kosketa poskia tai muitakaan kehonosia, eivätkä posketkaan kosketa, sen sijaan hartiasta voi ottaa kevyesti kiinni), mutta iso osa ei melkein koskaan. Poskisuudelmia tehdään Lyonissa päin kaksi – itse asiassa käymistäni paikoista vain Montpellierissä niitä tehdään kolme – mutta tästä ei kannata olla turhan huolissaan, jos yrittää väärää määrää, saa ainakin hauskan keskustelun eri alueiden tervehtimistavoista. Myöskään järjestyksellä  - oikea vai vasen puoli ensin – ei ole mitään määrättyä sääntöä, usein kuitenkin vasemmat posket aloittavat. Riippuu tyypistä, tervehtiikö tämä kaikkia poskisuudelmilla vai ei, eli myös ihan pelkkä sanallinen tervehdys riittää usein. On kuitenkin epäkohteliasta suudella vain jotakuta seurueesta huoneeseen tullessaan, joten jos yhtä tervehtii suudelmalla, niin sitten täytyy käydä myös kaikki muut tutut läpi, tai ainakin lähellä seisojat. Huoneessa jo valmiiksi olevien ei kuitenkaan tarvitse alkaa suudella kaikkia paikallaolijoita ihan vain sen takia, että joku sattui tulemaan paikalle eikä halunnut moikata vain sanallisesti. Poskisuudelma tehdään myöskin vain kerran päivässä, silloin kun puhutaan ensimmäistä kertaa päivän aikana. Eli jos olet aamulla jo suudellut jotakuta, samaa henkilöä ei suudella iltapäivällä uudestaan.

Pojat voivat keskenään poskisuudelman sijasta myös kätellä, ja niin tehdäänkin yleensä aina, kun joku ei ole todella hyvä kaveri. Sitten onkin vaikeaa päätellä, milloin ystävyys on tullut niin läheiseksi, että siirrytään kättelyvaiheesta poskisuudelmavaiheeseen. Tytöillä tätä ongelmaa ei ole, koska he voivat tervehtiä niin tyttöjä kuin poikiakin poskisuudelmilla. Myös esittäytyessä aloitetaan poskisuudelmilla eikä kättelyllä, vaikka minusta ainakin suomalaisena se tuntuisi luonnolliselta. Sitten usein päätyykin kättelyn ja poskisuudelman sekoitukseen, kun toinen yrittää toista ja toinen toista. Sellaisiakin kavereita, joita ei yleensä tule suudeltua, suudellaan kuitenkin sellaisissa tilanteissa, joissa itse halaisin: toivotetaan onnea syntymäpäivänä, nähdään pitkästä aikaa tai vaikka lohdutetaan jotakuta. Halaamista täällä ei juuri harrasteta, ja se onkin ihmisistä vähän jäätävää, poikkeuksena Alicia, joka halaa kaikkia koko ajan. (Muuten, ainakin minulla lukee sanakirjassa halaamisen kohdalla embrasser, mutta se tarkoittaa ainakin omassa tuttavapiirissäni nimenomaan poskisuudelmia, halaaminen ilmaistaan sanoilla faire un câlin.)

Poskisuudelman aikana tai heti jälkeen tai sitten suoraan tervehdyksen perään kuuluu aina kysyä ”ça va?” eli mitä kuuluu, sananmukaisesti ”meneekö?”. Vaikka ei edes tuntisi ihmistä mitenkään erityisen hyvin, tai esimerkiksi nimen lisäksi ollenkaan – tai vain sen verran, että tajusi, että tuon tunnen jostakin, ja tuli siksi tervehtineeksi. Siihen kuuluu vastata ”ça va”, ”menee”, ja jos oikeasti tuntee ihmisen, voi esimerkiksi äänenpainolla ilmaista, että menee tosi hyvin tai oikeasti ei mene hyvin. Hyvälle kaverille voi myös vastata ”non”, jos oikeasti joku on hätänä, esimerkiksi kun olet 39 asteen kuumeessa ja sinulla on iltapäivällä C++:n uusintatentti. Myöskin toinen tyyppi kysyy sinulta juurikin tuon saman kysymyksen, joten usein ne tulee sanoneeksi yhtä aikaa. Silloin ei välttämättä enää tarvitse erikseen vastata, koska kumpikin hämmentyy siitä, oliko toisen repliikki nyt kysymys vai vastaus. Samaa ”ça va?” kysymystä toistellaan koko päivän ajan. Sen voi esittää, jos toinen on esimerkiksi poissaolevan näköinen, hetken hiljaa, vaikuttaa vihaiselta tai surulliselta, henkilö on kaverisi etkä ole nähnyt tätä esim. tuntiin tai jos ylipäätään et keksi muuta sanottavaa. Jälleen vastataan ”ça va” ja äänenpainolla ilmaistaan olotila, sitä voi toki selittää myös laajemmin sanallisesti. Eli oikeasti kysymyksellä halutaan sanoa ”huomioin sinut”. Tuntuu aluksi hassulta – itse koetan suomeksi usein keksiä jotain tosi nokkelia keskustelunaloituksia, jotka välillä hämmentävät ihmisiä – mutta siihen tottuu nopeasti.

Kaikkia tuttuja ja semituttuja tulee moikata, ja jos vaikka sattuu kävelemään portaissa samaa matkaa, kuuluu keskustella jostakin. Sää ja ”taas ihan hirveästi kokeita, oletko jo alkanut lukea” sekä ”oletko jo saanut harjoittelupaikan kesäksi” toimii yleensä hyvin. Kadulla vastaan tullessa ei kuitenkaan tarvitse pysähtyä juttelemaan, jos ei ole kaveri – kavereilta voi kysyä ”minne olet menossa” ja se riittää ihan hyvin.

Lähtiessä kuuluu toivottaa melkein kaikissa tilanteissa, esimerkiksi ruokakaupan kassalle ”bonne journée”, ”hyvää päivänjatkoa” tai ”bonne soirée”, ”hyvää illanjatkoa”, ja näin voi sanoa myös kavereille, jos tietää, ettei heitä enää näe saman päivän aikana. Jos on hyvä kaveri, illalla on ok toivottaa myös ”bonne nuit”, ”hyvää yötä”, mutta niin ei kuulemma voi toivottaa sellaisille, joita ei vielä tunne kunnolla. Yleensä kavereille tulee kuitenkin toivotettua ”bonne courage”, ”paljon voimia” tai ”bonne chance”, ”onnea matkaan”, koska yleensä kuitenkin kaverit ovat lähdössä lukemaan kokeisiin tai koodaamaan jotain projektia tai tekemään jotakin muuta, jossa voimia ja onnea tarvitaan. (Kyllä on hilpeää tämä opiskelijaelämä Ranskassa.) Jos nyt mitään erityisempää toivotettavaa ei ole, voi sanoa myös pelkästään ”salut”, ”moikka” tai ”au revoir”, ”näkemiin”. Myös ”à Dieu”, ”hyvästi” on mahdollinen, mutta sen kanssa täytyy huomioida, että se ilmaisee, ettei nähdä enää koskaan – voi sitä silti vitsillä käyttää, tai tilanteessa ”oikeasti olen loukkaantunut, mutta naamioin sen tällaiseksi hauskaksi vitsiksi.”

Ranskalainen tapa keskustella on sellainen, jossa kaikki selittävät jotakin, ja oma asia täytyy saada sanottua kommenttien väliin. Minut on kuitenkin yleensä aina ulkomaalaisena huomioitu, ja muutenkin, jos joku on koko ajan hiljaa, tältä tulee kysyä jotakin, vaikka sitten se ça va. Turhaan ei siis kannata ranskalaisten kanssa juttelua pelätä. Mutta huomaan täällä kuitenkin puhuvani vähemmän kuin normaalisti, ehkä siksi, että vieraalla kielellä tuntuu helposti tyhmältä alkaa selittää jostakin ihan aiheeseen liittymättömästä asiasta, kuten usein suomeksi teen (”tuli tässä mieleen kun viime vuonna pelattiin D&D:tä ja sit oltiin sellaisessa vanhassa linnassa ja sit Netan hahmo oli yövartioissa ja kuului jotain ääntä ja se meni kattomaan ja näki rotan ja sit Lauri muutti mielensä ja se rotta ei ollutkaan tärkeä ja se anto Netalle yhden xp:n siitä rotan näkemisestä, vähän oli hauskaa”). (Repesin muuten tuolle eräs päivä laskareissa kun piti olla hiljaa ja naamioin sen hämmennyksiksi siitä, etten osannut laskea todennäköisyyksiä.) (Huomasitteko muuten, miten taas pääsin luontevasti pois asiasta? Tätä en osaa vielä tehdä ranskaksi, ainakaan siis luontevasti.)

Ranskalaiset ovat monessa maassa tunnettuja teitittelystä, syynä juurikin sen tyyppiset henkilöt kuin 1970-luvun tasavallan presidentti Valéry Giscard d’Estaing, joka huhun mukaan teititteli ihan kaikkia, lapsiaan, vaimoaan, jopa koiraansa. (Ranskalaisten mukaan nykyään kaikki puhuvat vain huonoa ranskaa, koska kaikki oikeaa ja hyvää ranskaa puhuvat ovat kuolleet tai hyvin vanhoja. Erityisen surullista on, että jopa valtiotasolla puhutaan miten sattuu – tästäkään syytä Sarkozy ei ollut kovin pidetty presidenttinä.) Nykyään normaalien ihmisten ei kuitenkaan tarvitse teititellä kaikkia. Kavereita ei tarvitse teititellä edes silloin, kun heitä ei vielä tunne. Itseään selvästi vanhempia ihmisiä teititellään kyllä, ja esimerkiksi kaupassa asioidessa henkilökuntaa, ja henkilökunta teitittelee kaikkia paitsi pikkulapsia. Myös opettajia teititellään, ja he teitittelevät oppilaita – yhtä poikkeusta lukuun ottamatta: meillä eräs persoonallinen 3. vuodesta vastaava luennoitsija opetteli kaikkien 120 opiskelijan etunimet ja puhuttelee kaikkia nimeltä ja sinutellen. Jotkut luennoitsijat ovat myös sinutelleet minua luokan ulkopuolella, mutta luokkatilanteessa teititelleet. Lisäksi INSA:n lääkäri sinutteli minua. En tiedä, koskeeko tämä kaikkia, vai johtuuko se siitä, että olen ulkomailta. Opettajia puhutellaan nimellä ”Monsieur” tai ”Madame”, eli jos haluat vaikka laskareissa kysyä jotakin naispuoliselta ohjaajalta, nostat kätesi ja sanot ”Madame”. Myös kaupassa ihmisiä puhutellaan sanoilla ”Monsieur”, ”Madame” tai ”Mademoiselle”. Jos on suuttunut jollekin, voi Asterixista opittuun tyyliin valittaa, että ”kun Madame ei suostunut tekemään sitä ja tätä, niin…” eli aina sanankäyttö ei ole ihan kohteliain mahdollinen.

Ranskassa on nimittäin tärkeää kunnioittaa opettajia, ainakin virallisesti. Oikeasti mielestäni täällä luennoitsijoita haukutaan HY:n matikkaan verrattuna moninkertaisesti, enkä ole matikalla vielä törmännyt esimerkiksi meemehin luennoitsijoista tai 2048:n versioon, jossa numerot on korvattu proffien nimillä. Luokan salaisessa facebook-ryhmässä tuli myös varsin jänniä kommentteja jonkun postattua sinne videon eräästä luennoitsijasta yrittämässä puhua englantia. (Kannattaa muuten katsoa, aihe on tosi kiinnostava, liittyy kandityöni aiheeseen.) (Joka ei ole vieläkään valmis. Sori Kaarlo, jos tätä luet!)

Seuraavassa postauksessa sitten keskustelufraaseja.

P.S. Olen muuten IFin ainejärjestön ensi vuoden hallituksessa. Vaikka oikeasti en ole ensi vuonna edes täällä. Jos haluatte nähdä hienon kampanjavideon ja kuulla aitoa ranskaa, sen voi katsoa täältä.