I quit magic!

pensaiden kaikki laulavat linnut aamulla ennen seitsemää

(Olisin oikeasti halunnut tähän Ultra Bran kappaleen Ero, kohdan ”nyt me juhlimme yhdessä ensi kertaa/ja se juhla on nimeltään/ero”, mutta sitä ei ollut YouTubessa.)                     

Alle kolme viikkoa lähtöön – oikeastaan vähän yli kaksi viikkoa, miksi viikot ovat niin lyhyitä? Maria lähti keskiviikkona vaihtoon Chileen, Anni lähtee Lappiin ihan kohta. Hei hei, nähdään vuoden päästä. Totuttuun tapaan lähdön lähestyessä Suomi alkaa näyttää yhä kirkkaammalta ja kivemmalta paikalta. Minulle tuli nimittäin täsmälleen sama tunne, ennen kuin lähdin Kreikkaan. Olin vakuuttunut, että osaan varautua, että tällä kertaa kaikki on erilaista. Ei ole.

Tietysti vaihtoon tai vastaavaan lähtemisessä parhaita puolia on, että oppii arvostamaan kaikkea sitä, mitä pitää itsestäänselvyytenä – ja ilman, että se täytyy oikeasti menettää. Mutta silti ottaa päähän. Minulla on nimittäin kamalan kivoja perheenjäseniä ja kavereita, joita en sitten vähään aikaan näe. Harmittaa esimerkiksi, etten enää ehdi käymään mummolla tänä kesänä. Ja etten pääse käymään Annin luona Lapissa tai Marikin luona Venäjällä ensi vuonna, koska olen itse poissa. (Chilessä minulla ei olisi muutenkaan varaa käydä.) Ja että ensi vuonna ”kaikki” käyvät mielenkiintoisia matikankursseja, kuten Topo II:n tai Algebra II:n, ja itse istun jossain tietokoneen ääressä syömässä pullaa ymmärtämättä opetuksesta mitään.

Muutenkin tuo salaperäinen ”kaikki” on häirinnyt minua viime aikoina. Olen takuuvarmasti ihan tylsä, kun lähden tällä tavalla lukuvuodeksi ERASMUS-vaihtoon Ranskaan, nimittäin ”kaikki” tekevät jotakin paljon mielekkäämpää. Ensinnäkin maan pitäisi olla jokin erikoisempi (kuten Marialla se Chile, Marikilla se Venäjä, Tuurella Swazimaa), ohjelman pitäisi olla jokin erikoisempi tai mieluiten ei ohjelmaa ollenkaan (koska ERASMUShan on vain biletystä ja kaikki järjestetään vaihtarille valmiiksi, Laurakin lähti Portugaliin ihan muuten vain, ja jos olisin todella itsenäinen lähtisin johonkin GoAustralia-tyyppiseen juttuun niin kuin pikkuserkkuni) ja lisäksi vuoden oleskeluhan on ihan liian lyhyt (kun Henri on viisi vuotta Münchenissä ja Marikki neljä Skotlannissa, ja puolet lukion vuosikurssistani lähti ulkomaille opiskelemaan, ja Ainokin muutti Jessen kanssa Tuupovaaralle, sekin on melkein kuin ulkomaa. Niin ja Florent muutti Suomeen, Keski-Euroopasta käsin se on ulkomaa.)

Iloitsin jo etukäteen, kuinka kätevää on olla sitten vaihdossa, kun on paljon vähemmän tavaraa, josta pitää huolta. Nyt pakatessa sisäinen materialistini on kuitenkin käynyt äänekkäämmäksi kuin aikoihin. Olen pakannut melkein kaikki kirjat banaanilaatikoihin kellariin. (Kahdeksan laatikkoa ei riitä, onko minulla muka jotenkin paljon kirjoja?) Minulla on jo nyt ikävä niitä, etenkin Harry Pottereita, miten ihmeessä selviän kymmenen kuukautta ilman Harry Pottereitani? Tai lohikäärmeteepannua? Mitä jos se menee hajalle? Kaikkein eniten minua harmittaa jättää kantele Suomeen, kymmenen kuukautta soittamatta, kymmenen!

En sen sijaan iloinnut etukäteen enkä nytkään siitä, etten voi mennä Ranskasta Annin kanssa lenkille. Tai pelata DnD:tä, minulla on kamalan hauska hahmo, koska se on bardi ja voi siksi laulaa koko ajan. Tai katsoa Doctor Whota Ollin ja Hannan kanssa. Niin ja jäähän minulta tietysti poikaystäväkin Suomeen, mutta koska meillä on niin mahtava suhde ja olemme itsenäisiä yksilöitä ja olemme sitä paitsi olleet ennenkin kaukosuhteessa, sehän ei haittaa, eihän?

Kaiken muun agstaamisen lisäksi minulla on vähän huono omatunto, että valitan siitä teille, kun iso osa teistä jää kuitenkin tänne minua kaipaamaan. (Olipa kamalan itsekkään kuuloisesti sanottu!) No, tuli teille ikävä tai ei, voitte katsoa hauskan melkein asiaan liittyvän videon, ja sitten kaikille tulee taas hyvä mieli.

Ja tulettehan sitten käymään Ranskassa?