Pakollinen lentokenttäpostaus

minä jään jälleen/yksin ilmaan/kierrän monta odotuskiekkaa/kun täältä lähden, tänne palaan/ja siipien päissä ilma virtaa

Tarkennettuna osuvampi biisi tähän tilanteeseen olisi Helsinki-Vantaan sijasta Paris Charles de Gaulle, jos sellainen olisi olemassa, koska odottelen jatkolentoani täällä, ja juuri siksi täällä on aikaa kirjoittaa pakollinen lentokenttäpostaus. Eihän tämä olisi mikään vaihtariblogi ilman klassista päivitystä lentokentältä joka voi olla hehkuttava:

”Ostin juuri sämpylän, limsan ja suklaakakun ja mietin, pitäisikö ottaa vielä viiniä, se kun on paikallista ja maksaa paljon vähemmän kuin Suomessa. Ja suklaakakku oli pehmeää ja makeaa, ja siinä oli 48 % tummaa suklaata tuoteselosteen mukaan! Joka puolella kiinnostavan näköiset ihmiset puhuvat vieraita kieliä ja söpöt vauvat hymyilevät minulle kassajonossa. Moderni lentokenttärakennus näyttää, kuinka asiakkaat on todella huomioitu: odotustilasta löytyy jopa piano, ja kyltti, jossa kehotetaan soittamaan sitä muun muassa Suomeksi! Kaupoissa näkyy herkullisia juustoja ja suklaata. Onneksi lentokoneet on keksitty, en voisi elää ilman niitä! Ah, onneksi varasin hyvin vaihtoaikaa niin ehdin nauttia lentokenttätunnelmasta kunnolla! #parischarlesdegaulle #eiffeltower”

Vaihtoehtoisesti päivitys voi olla negatiivinen:

”Kamala jono joka paikassa. Vaihdan lentoa ja jouduin siksi käymään passintarkastuksessa: jonotin ensin kamalan kauan EU-passien jonossa, kunnes tajusin, että molemmat jonot vievät samalle tiskille. Virkailija ohjaa ihmisiä jonoista tiskille ilman mitään logiikkaa. Kun olen oman jononi ensimmäisenä, tiskille pyydetään kolme kertaa toisesta jonosta ennen minua. Takanani oleva keski-ikäinen mies käskee minun vain mennä seuraavalla kerralla: just go! you have to fight! Kun sitten tiski vapautuu, yritän mennä sinne, ja toisessa jonossa seisova tyttö huomauttaa: excuse me, it’s my turn. Vastaan sisäisesti turhautuneena mutta ystävällisesti: and when is it my turn? sorry, but just don’t get how this line works! Pääsen tiskille ja saan kuulla, että jonotin väärässä paikassa! Onneksi tajusin varata tarpeeksi vaihtoaikaa, tiesin, että tässä kävisi vielä näin. Eikä vielä ole sanottu, että laukkuni löytää perille, onhan tämä kenttä tilastojen kärjessä hukatuissa matkatavaroissa! Lopulta pääsin portille ja ostin ruokaa joka on kallista, täällä on kamala melu kun jossakin porataan ja päätä särkee, jos tämä jatkuu lentoni on varmasti myöhässä! hhhnnnggg aarrghhh >(!!!”

Olen kuitenkin liian levoton päättämään, mitä mieltä olen. En ole vielä uskaltanut puhua ranskaa edes siellä kakkukahvilan kassalla, ja tällä hetkellä jännittää lähinnä, saanko suutani auki ollenkaan, kun pääsen Lyoniin asti. Toisaalta en haluaisi aloittaa keskustelua englannilla, koska no, tulin tänne puhumaan ranskaa. (Tai en tänne Pariisiin, tänne tulin vaihtamaan konetta.) Sen sijaan sellaiset pikkuasiat, kuten että löydänkö minua hakemassa olevat henkilöt kentältä tai että saanko jonkun kivan huonekaverin ja onko minulla luvattu asunto, huolestuttavat paljon vähemmän. Olen hämmentynyt siitä, kuinka jännittynyt olen. Lentokoneen lähtiessä tuntui samalta kuin Lintsillä Ukossa ennen laitteen käynnistymistä. Metafora olisi huono, jos olisin keksinyt sen tarkoituksella, mutta minusta tuntui ihan oikeasti samalta.

Muuten kaikki on kunnossa, päätä särkee vähän koska en saanut jännitykseltä oikeastaan nukuttua, mutta muuten voin hyvin. Yritän postata jotakin kiinnostavaa perille päästyäni, mutta voi olla että siihen menee pari päivää, koska uutta tekemistä on paljon – jos ette kuule minusta heti mitään, se on ihan hyvä merkki.

P.S. Luulin, että Ultra Bran Helsinki-Vantaa löytyy helposti YouTubesta, mutta eipäs löytynytkään. Kuunnelkaa se jostakin muualta, täytyy mennä koneeseen.