Pääsin perille ja vieläpä täysissä ruumiin ja sielun voimissa

Dovahkiin, Dovahkiin/naal ok zin los vahriin

Olen ollut perillä nyt kokonaisen vuorokauden. Tässä vaiheessa tuntuu vielä siltä kuin olisin ollut maassa jo kauemmin – se varmaan kääntyy kohta tunteeksi, että olen ollut täällä vasta hetken. Pitäisi pitää asiasta kirjaa ja piirtää käyrä.

Asun tällä hetkellä jaetussa huoneessa venezuelalaisen tytön, Marielan kanssa. Mariela on ollut minua kauemmin täällä ja neuvoo minua mielellään siinä, mitä kaikkia asioita pitäisi hoitaa ja ehdotti esimerkiksi, että hankin ruokaa jääkaappiin – vaikka saan kuulemma sydä häneltäkin jogurtteja – koska koulun tarjoamat ruuat eivät oikein riitä. Vaikka on kiva saada apua, tuntuu melkein puuduttavalta saada yhtäkkiä paljon huomiota melkein tuntemattomalta ihmiseltä. Muutenkin kaipaan jo näin lyhyen ajan jälkeen omaa huonetta. En vieläkään (!) tiedä, minkä tyyppisessä asunnossa asun täällä varsinaisesti, mutta niihin olisi tarkoitus muuttaa ensi viikolla, joten kai se selviää pian.

Muutenkin opiskelijakämppä tuntuu kummalliselta. Huoneessa on suihku, mutta vessat ovat käytävällä (mikä logiikka!), lisäksi täällä on jääkaappi, sekä yksi (1) keittolevy. Ruuan laittaminen huoneissa on myös kielletty, kuten sain tänään vaihtari-infossa kuulla. Toivon, että se ei koske pysyviä asuntoja, koska kuolen muuten varmaan nälkään. En ensimmäisen päivän perusteella ole nimittäin kovin innoissani koulun omasta ruuasta. Annokseen kuuluu leipää, alkupala (esim. puolikas greippi tai pari palaa makkaraa), jälkiruoka (esim. pala kakkua) ja pääruoka (esim. papuja ja makkaraa). Salaattia ei siis varsinaisesti ruoan kanssa saa, eikä maitoa – minulla on jo ikävä UniCaféta, vaikka siellä ei saakaan kakkua. Lisäksi jo nyt, kun minulla ei ole vielä määrättyä ohjelmaa, tuntuu ajatus määrätyistä ruoka-ajoista (esim. illallinen klo 18.30 – 19.30) häiritsevältä. Saa nähdä, muuttuuko mieleni, kun yliopiston oikeasti alkaessa myös muut ruokalat aukenevat.

Hämmennyin siitä, miten vahvasti tietyt pankki- ja vakuutusfirmat sekä eräs tietty liittymäkauppa ovat lobanneet itsensä yliopistolle. Minäkin tunnollisesti avasin tilin pankille, joka lupaa yliopistomme opiskelijalle lahjana 30 euroa tilille laitettuna ja lisäksi jokaisesta opiskelijasta tukea opiskelijajärjestölle. Pankilla onkin ainoana pankkina ständi vaihtariasuntolamme alaovella, silti edelleen mietin, että mikähän temppu tässä takana on. Vieressä on Orange-liittymän ständi, joka tarjoaa hyviä kytkyliittymiä opiskelijoille – minä ostin prepaid-liittymän. Myös vakuutusyhtiö tarjoaa jonkinlaista superopiskelijavakuutusta, joka minusta kuulosti kamalan kalliilta. Eikä minulle vieläkään auennut, pitäisikö tässä ottaa vielä lisää vakuutuksia jo olemassa olevien lisäksi, vai riittävätkö ne asunnon vuokraamiseen.

Luulin saapuvani ERASMUS-parveen, mutta luulin väärin. Melkein kaikki tapaamani vaihtarit ovat eteläamerikkalaisia, mikä yllätti minut, vaikka tiesinkin monen olevan kotoisin espanjankielisestä maasta. Lentokentältä minut nouti tuutori, joka alkoi ilahtuneesti puhua kanssani samaan aikaan saapuneiden kanssa espanjaa. Olenkin ehtinyt kuulla jo varsin monta kertaa kysymyksen siitä, osaanko espanjaa. Ensin huvituin mutta nyt alan rasittua. Hei maailma, puhun jo aika montaa kieltä, en ole ehtinyt opetella teidän kaikkien äidinkieliänne vielä! Kreikassa samanlaisia kysymyksiä kuului ranskalaisilta. Olen ihan varma, että jos nyt opettelen espanjaa, kohtaan siinä yhteydessä kiinalaisia, jotka kysyvät silmät pyöreinä, enkö todellakaan puhu kiinaa.

Kielikurssi alkaa huomenna, hyvä, pääsen ehkä tutustumaan ihmisiin, jotka puhuvat suunnilleen itseni tasoisesti ranskaa. On vähän hankalaa, kun ei oikein tiedä, mitä kieltä kenellekin pitäisi puhua. Kaikki hallinnolliset asiat olen hoitanut englanniksi, koska haluan olla varma, että ymmärrän ja tulen ymmärretyksi. En kuitenkaan halua jäädä englanninkieliseen koukkuun koko ajaksi, koska haluan oppia puhumaan ranskaa kunnolla. Ja haluan päästä kieleen vähän sisään ennen kuin koulu todella alkaa. Onneksi ensimmäinen käpistelyluento on vasta 16.9., ehkä siihen mennessä osaan jo ihan keskustella ja kaikkea.

Olen tavannut jo kaksi käpistelijää, toisen Irlannista ja toisen Kolumbiasta. Molemmat vaikuttivat hiljaisilta ja rauhallisilta, kolumbialaisen juttelimmekin jo siitä, että hän ei ihan istu eteläamerikkalaiseen stereotyyppiin, joten elättelen toivoa siitä, että myös muut koulukavereistani tulevat olemaan vähemmän levottomia kuin keskimäärin. Uuden asian määrä on varsin suuri, ja tarvitsen siksi aluksi varmaankin enemmän rauhaa kuin keskimäärin.

Hyvä puoli valtavassa latinoiden määrässä on, että olen tavannut vasta yhden saksalaisen enkä vielä yhtään suomalaista. Ja onneksi osa porukasta on kotoisin Brasiliasta, he sentään puhuvat portugalia.

Lisäksi olen iloisesti yllättynyt siitä, että suuri osa ihmisistä jopa tietää, missä Suomi on ja että Helsinki on sen pääkaupunki. Parasta tähän mennessä on ollut brasilialainen, joka innostui kuullessani minun olevan Suomesta ja kertoi, että tykkää yhdestä suomalaisesta bändistä: ”Et varmaan tiedä sitä, sen nimi on Turisas.” Kun paljastin tykkääväni itsekin Turisaasta, sain kuulla olevani ensimmäinen bändiä kuunteleva, joka poika on koskaan tavannut. Olin otettu.

No ei, oikeasti parasta oli mennä kauppaan. Siksikin odotan innolla, että saan oman huoneen (siis jos saan) koska ostan sen täyteen kaikkea hyvää ja halpaa ruokaa, omnomnom. Ja jääkaappiin neljän euron rosé-viiniä, jota täytyy mennä juomaan johonkin kauas, koska opiskelija-asunnoissa ei saa nauttia alkoholia. (Eikö Ranskan pitänyt olla se sivistyneen alkoholikulttuurin maa, viiniä ruuan kanssa ja näin?)

Skyrim-musiikkia siksi, että se rauhoittaa ja kuulostaa kivalta eikä minun tarvitse ymmärtää, mitä siinä sanotaan.

Laitan kuvia joskus myöhemmin kun jaksan.