Olen ollut perillä nyt kokonaisen vuorokauden. Tässä
vaiheessa tuntuu vielä siltä kuin olisin ollut maassa jo kauemmin – se varmaan
kääntyy kohta tunteeksi, että olen ollut täällä vasta hetken. Pitäisi pitää
asiasta kirjaa ja piirtää käyrä.
Asun tällä hetkellä jaetussa huoneessa venezuelalaisen
tytön, Marielan kanssa. Mariela on ollut minua kauemmin täällä ja neuvoo minua
mielellään siinä, mitä kaikkia asioita pitäisi hoitaa ja ehdotti esimerkiksi,
että hankin ruokaa jääkaappiin – vaikka saan kuulemma sydä häneltäkin
jogurtteja – koska koulun tarjoamat ruuat eivät oikein riitä. Vaikka on kiva
saada apua, tuntuu melkein puuduttavalta saada yhtäkkiä paljon huomiota melkein
tuntemattomalta ihmiseltä. Muutenkin kaipaan jo näin lyhyen ajan jälkeen omaa
huonetta. En vieläkään (!) tiedä, minkä tyyppisessä asunnossa asun täällä
varsinaisesti, mutta niihin olisi tarkoitus muuttaa ensi viikolla, joten kai se
selviää pian.
Muutenkin opiskelijakämppä tuntuu kummalliselta. Huoneessa
on suihku, mutta vessat ovat käytävällä (mikä
logiikka!), lisäksi täällä on jääkaappi, sekä yksi (1) keittolevy. Ruuan
laittaminen huoneissa on myös kielletty, kuten sain tänään vaihtari-infossa
kuulla. Toivon, että se ei koske pysyviä asuntoja, koska kuolen muuten varmaan
nälkään. En ensimmäisen päivän perusteella ole nimittäin kovin innoissani
koulun omasta ruuasta. Annokseen kuuluu leipää, alkupala (esim. puolikas greippi tai pari palaa makkaraa), jälkiruoka (esim. pala kakkua) ja pääruoka (esim. papuja ja makkaraa). Salaattia ei
siis varsinaisesti ruoan kanssa saa, eikä maitoa – minulla on jo ikävä
UniCaféta, vaikka siellä ei saakaan kakkua. Lisäksi jo nyt, kun minulla ei ole
vielä määrättyä ohjelmaa, tuntuu ajatus määrätyistä ruoka-ajoista (esim. illallinen klo 18.30 – 19.30)
häiritsevältä. Saa nähdä, muuttuuko mieleni, kun yliopiston oikeasti alkaessa
myös muut ruokalat aukenevat.
Hämmennyin siitä, miten vahvasti tietyt pankki- ja
vakuutusfirmat sekä eräs tietty liittymäkauppa ovat lobanneet itsensä
yliopistolle. Minäkin tunnollisesti avasin tilin pankille, joka lupaa
yliopistomme opiskelijalle lahjana 30 euroa tilille laitettuna ja lisäksi
jokaisesta opiskelijasta tukea opiskelijajärjestölle. Pankilla onkin ainoana
pankkina ständi vaihtariasuntolamme alaovella, silti edelleen mietin, että
mikähän temppu tässä takana on. Vieressä on Orange-liittymän ständi, joka
tarjoaa hyviä kytkyliittymiä opiskelijoille – minä ostin prepaid-liittymän.
Myös vakuutusyhtiö tarjoaa jonkinlaista superopiskelijavakuutusta, joka minusta
kuulosti kamalan kalliilta. Eikä minulle vieläkään auennut, pitäisikö tässä
ottaa vielä lisää vakuutuksia jo olemassa olevien lisäksi, vai riittävätkö ne
asunnon vuokraamiseen.
Luulin saapuvani ERASMUS-parveen, mutta luulin väärin. Melkein
kaikki tapaamani vaihtarit ovat eteläamerikkalaisia, mikä yllätti minut, vaikka
tiesinkin monen olevan kotoisin espanjankielisestä maasta. Lentokentältä minut
nouti tuutori, joka alkoi ilahtuneesti puhua kanssani samaan aikaan saapuneiden
kanssa espanjaa. Olenkin ehtinyt kuulla jo varsin monta kertaa kysymyksen
siitä, osaanko espanjaa. Ensin huvituin mutta nyt alan rasittua. Hei maailma,
puhun jo aika montaa kieltä, en ole ehtinyt opetella teidän kaikkien
äidinkieliänne vielä! Kreikassa samanlaisia kysymyksiä kuului ranskalaisilta.
Olen ihan varma, että jos nyt opettelen espanjaa, kohtaan siinä yhteydessä
kiinalaisia, jotka kysyvät silmät pyöreinä, enkö todellakaan puhu kiinaa.
Kielikurssi alkaa huomenna, hyvä, pääsen ehkä tutustumaan
ihmisiin, jotka puhuvat suunnilleen itseni tasoisesti ranskaa. On vähän
hankalaa, kun ei oikein tiedä, mitä kieltä kenellekin pitäisi puhua. Kaikki
hallinnolliset asiat olen hoitanut englanniksi, koska haluan olla varma, että
ymmärrän ja tulen ymmärretyksi. En kuitenkaan halua jäädä englanninkieliseen
koukkuun koko ajaksi, koska haluan oppia puhumaan ranskaa kunnolla. Ja haluan
päästä kieleen vähän sisään ennen kuin koulu todella alkaa. Onneksi ensimmäinen
käpistelyluento on vasta 16.9., ehkä siihen mennessä osaan jo ihan keskustella
ja kaikkea.
Olen tavannut jo kaksi käpistelijää, toisen Irlannista ja
toisen Kolumbiasta. Molemmat vaikuttivat hiljaisilta ja rauhallisilta,
kolumbialaisen juttelimmekin jo siitä, että hän ei ihan istu
eteläamerikkalaiseen stereotyyppiin, joten elättelen toivoa siitä, että myös
muut koulukavereistani tulevat olemaan vähemmän levottomia kuin keskimäärin.
Uuden asian määrä on varsin suuri, ja tarvitsen siksi aluksi varmaankin enemmän
rauhaa kuin keskimäärin.
Hyvä puoli valtavassa latinoiden määrässä on, että olen
tavannut vasta yhden saksalaisen enkä vielä yhtään suomalaista. Ja onneksi osa
porukasta on kotoisin Brasiliasta, he sentään puhuvat portugalia.
Lisäksi olen iloisesti yllättynyt siitä, että suuri osa
ihmisistä jopa tietää, missä Suomi on ja että Helsinki on sen pääkaupunki.
Parasta tähän mennessä on ollut brasilialainen, joka innostui kuullessani minun
olevan Suomesta ja kertoi, että tykkää yhdestä suomalaisesta bändistä: ”Et
varmaan tiedä sitä, sen nimi on Turisas.” Kun paljastin tykkääväni itsekin
Turisaasta, sain kuulla olevani ensimmäinen bändiä kuunteleva, joka poika on
koskaan tavannut. Olin otettu.
No ei, oikeasti parasta oli mennä kauppaan. Siksikin odotan
innolla, että saan oman huoneen (siis jos
saan) koska ostan sen täyteen kaikkea hyvää ja halpaa ruokaa, omnomnom. Ja
jääkaappiin neljän euron rosé-viiniä, jota täytyy mennä juomaan johonkin kauas,
koska opiskelija-asunnoissa ei saa nauttia alkoholia. (Eikö Ranskan pitänyt olla se sivistyneen alkoholikulttuurin maa,
viiniä ruuan kanssa ja näin?)
Skyrim-musiikkia siksi, että se rauhoittaa ja kuulostaa
kivalta eikä minun tarvitse ymmärtää, mitä siinä sanotaan.
Laitan kuvia joskus myöhemmin kun jaksan.
Haha, toivottavasti mä en sitten Venäjällä tapaa yhtään suomalaista ja max yhden saksalaisen! Tai otan ehkä mieluummin yhden suomalaisen ja nolla saksalaista, enpä oo ihan varma vielä ;)
VastaaPoistatoivotaan! täällä on myös yksi saksalainen TU Münchenistä, Maschinenbausta ja Henrin vuosikurssilta, mutta se ei tuntenut sentään Henriä :D
VastaaPoista