Yks päivä sun eessäsi vuostuhat on

mä olen loputon yö/ mä olen kirjallisuus/ mä oon Jeesus-lapsi ilman Maariaa

Tunnen itseni yhtä aikaa vanhaksi, nuoreksi, eurooppalaiseksi, kansainväliseksi, sulkeutuneeksi, avoimeksi ja rajoittuneeksi, ja siihen päälle samaan aikaan kielipuoleksi ja kielineroksi. Ei ehkä mikään ihme, että pää alkaa olla kipeä kaiken tämän tuntemisen jälkeen. Selitän tarkemmin:

Vanha olo seuraa siitä, että ympärilläni on yhtäkkiä iso joukko 17 – 18 –vuotiaita, jotka ovat lopettaneet lukion kotimaassaan (lähinnä Brasiliassa) ja tulleet suorittamaan koko tutkintoaan tänne. On aina yhtä kummallinen tunne jutella ihan normaalisti jonkun kanssa ja yhtäkkiä tajuta, että tuo tyyppihän on nuorempi kuin Arna, ja Arnahan oli vasta vauva (kuten kaikki pikkusiskot). Tältä porukalta sain onneksi vihdoin tietää, miksi käpistelyn peruskurssit ovat kolmannen vuoden kursseja: Ranskassa ilmeisesti luetaan pari ensimmäistä vuotta yleistä insinööreilyä, ja erikoistutaan vasta sitten. Toivon, että insinööreilyyn sisälly kovin paljon käpistelyä jo valmiiksi, koska muuten kurssikaverini tulevat osaamaan kaikenlaista paljon paremmin kuin minä.

Nuori olo taas tulee siitä, että onneksi joukossa on myös vaihtareita, jotka ovat esimerkiksi 25-vuotiaita, enkä siis ole menetetty tapaus, vaikka valmistunkin vasta joskus kolmen neljän vuoden kuluttua.

Eurooppalainen olo taas johtuu siitä, että toisten eurooppalaisten kanssa kommunikointi on kamalan helpon oloista verrattuna Euroopan ulkopuolelta tulevien kanssa kommunikointiin. Yhteistä kulttuuritaustaa on jotenkin kummasti enemmän, ja ehkä alitajuisesti jännitän vaikkapa italialaisten kanssa vähemmän, olen jo tottunut heihin tietyllä tapaa. Myös sisäinen skandinaavini nostaa päätään, ruotsalaiset ovat kivoja!

Kansainvälinen tunne seuraa siitä, että olen onnistunut välttelemään suomen puhumista lainkaan tähän mennessä, vaikka toinen suomalainen tyttö sattui samaan ranskanryhmään kanssani. Emme ole keskustelleet aiheesta, mutta saattaa olla että hänkin kuuluu siihen joukkoon, joka haluaa ulkomailla ollessaan olla ehdottomasti ulkomaalaisten kanssa. Ymmärtäisin sen hyvin, vaikka olenkin hakeutunut kummasti varsin lähellä sijaitsevien ulkomaalaisten joukkoon.

Sulkeutunut olen, koska minusta on yhtäkkiä kamalan kivaa istua rauhassa huoneessa tietokoneen kanssa puhumatta kenellekään. Avoin olen, koska teen ihan valtavasti kaikenlaista muiden ihmisten kanssa, menen koko ajan puhumaan vieraille ja yritän muistaa miljoona nimeä yhtä aikaa.

Rajoittuneisuuden tunne liittyy juuri Eurooppa-keskeisyyteen, eikö minun pitäisi olla iloinen ja innoissani, kun venezuelalaiset pyytävät minua kanssaan aamiaiselle, miksi minua häiritsee, että he puhuvat koko aamiaisen ajan espanjaa, olenko rasisti?

Ranskan kurssi alkoi vihdoin, ja olen päässyt puhumaan ranskaa hitaasti mutta varmasti. Sanojen hakeminen kestää, mutta pystyn yleensä suunnilleen ilmaisemaan kaiken, mitä haluan sanoa. Toisaalta olen puhunut ruotsia ruotsalaisille, saksaa saksalaisille ja englantia briteille, ja saanut kaikilta kehuja kielitaidostani sekä ihmettelyä siitä, miten voin osata sekä kieliä että matikkaa.

Kaikki muu sujuu hyvin, sain kampukselta 19 neliön yksiön, johon pääsen muuttamaan toivottavasti kohta, eli pian minulla pitäisi olla oma huone. (Sanoinhan olevani sulkeutunut, olen ollut vasta kolme päivää jaetussa huoneessa ja jo kyllästynyt.) Olen tehnyt tyypillisiä vaihtarijuttuja, käynyt veneturistikierroksella, syönyt oppilasjärjestön tarjoamia juustoja ja pelannut lentopalloa. Seuraavaksi olen lähdössä johonkin kaupungille viettämään iltaa melkein 20-päisessä porukassa, mutta ei hätää äiti, en ole myöhään, huomenna pitää nimittäin herätä suhteellisen aikaisin etsimään kaupungilta tietoa syksyn kulttuuritapahtumista ranskankurssin projektia varten.