Juoksin 20 km Eiffel-tornin ympäri

soon the lost riddles will be solved/once and for all/as the ageless earth praises you sword

Tunnettu ongelma on, että sosiaalisessa mediassa on helppo antaa itsestään jotenkin mahtava ja kadehdittava kuva. En varmasti ole koskaan lukenut yhtään sellaista blogia, jonka kirjoittajaa en olisi kadehtinut. Erityisen kateelliseksi tulen vaihtariblogien lukemisesta, minkä takia en niitä yleensä luekaan. Arvostan siis jokaista, joka lukee nämä sanat, olette hyveellisempiä kuin minä! (Lisäksi luulin, että muiden ihmisten tekemien reissujen kadehtiminen menisi vähintäänkin tauolle siksi ajaksi, kun olen itse vaihdossa. Olin väärässä. Jostain aina nousee salaperäinen ”kaikki”, jolla on helpompaa, jännempää ja kivempaa.)

Joka tapauksessa pohjustan siis tämänpäiväistä artikkelia toteamalla, että vaikka en enää aktiivisesti halua kotiin ja olen vähemmän turhautunut kuin muutama viikko aikaisemmin, tunnilla on silti aika stressaavaa ja minua ärsyttää edelleen, etten tajua mistään mitään. Erityisen suuttunut olen prepaid-kortilleni, jonka luulin olevan helppo ja halpa. Ostin siihen 15 euroa saldoa, joka pitikin käyttää 20 päivän kuluessa, ennen kuin se katosi kortilta. Nyt minulla ei ole saldoa ollenkaan, koska en onnistunut lataamaan sitä lisää.

Sitten varsinaiseen hehkutusaiheeseen. Osallistuin viikonloppuna sellaiseen juoksukilpailuun kuin Les 20 km de Paris. Perjantaina otin myöhäisimmän junan Lyonista Pariisiin, pikajuna puksuttaa sinne melko tarkkaan kahdessa tunnissa, ja matkustin RER:illä (joka on vähän kuin metro mutta kulkee maan päällä) ja ratikalla hotellille, jossa hollantilainen kaverini Iris ja Iriksen veli Bjorn jo nukkuivat.

(Iris oli huone- ja työkaverini Kreikassa, eli elimme tasan samaa elämää neljän kuukauden ajan. Sellaisessa alkaa joko vihata toista tai sitten tulee hyviksi ystäviksi, ja voitte ehkä päätellä, että minusta ja Iriksestä tuli ystäviä. Näemme aina 6 – 8 kuukauden välein, eli aika usein, ja puhumme Skypessä edelleen kolmen vuoden jälkeen melkein viikottain. Bjornin olin tavannut kerran aiemmin, kun kävin Iriksen luona Amsterdamissa. Nimestä joku voi ehkä arvata, että perheessä on ABBA-faneja.)

Iris harrastaa juoksemista ja keksi keväällä haluavansa mennä kyseiseen kilpailuun. Koska olin muutenkin suunnitellut olevani Ranskassa, Iris ehdotti, että tulisin mukaan, ja suostuin. Ajattelin, että tässä on melkein puoli vuotta aikaa treenata, hyvinhän tässä ehtii! Kesällä oli kuitenkin muuta tekemistä, olin töissä ja yritin nähdä kavereita, ja täällä Ranskassa vasta onkin ollut tekemistä. Pari viikkoa ennen kilpailua panikoin ja mietin, menenkö kilpailuun ollenkaan, kun en ole treenannut yhtään. Valitin asiasta Florentille Skypessä, joka yritti kannustaa minua edes kokeilemaan. Aloin itkeä ja selitin, kuinka en todellakaan jaksa juosta niin pitkää matkaa, en ole treenannut yhtään, en osaa urheilla, en osaa muutenkaan mitään enkä valmistu koskaan ja joudun myymään pehmistä koko elämäni ja koko kilpailu vain todistaa etten osaa tehdä mitään muuta kuin myydä sitä pehmistä. (Ei millään pahalla pehmiskauppiaita kohtaan!) Lopulta rauhoituin ja lähdin Pariisiin sillä ajatuksella, että en luultavasti juokse, mutta kiva nähdä Iristä kuitenkin.

Lauantaina huomasin kuitenkin hakevani osallistumisnumeroni Iriksen ja Bjornin kanssa. Vietimme noin puoli tuntia Champs Elyséellä (ostin kynsilakkaa), mutta sitten lähdimme hotellille nukkumaan päiväunet, koska olimme molemmat Iriksen kanssa vähän kipeitä. Bjorn kävi sillä aikaa lenkillä, kunnioitettavaa ottaen huomioon, että hän oli meistä muista poiketen myös herännyt kuudelta lenkille samana aamuna. Herättyämme kävimme syömässä italialaisessa ravintolassa ja menimme takaisin hotellille nukkumaan.

Juoksukilpailun virallinen alkamisaika oli 10.00, joten olimme seuraavana aamuna ajoissa paikalla. Koska osallistujia oi lähemmäs 30 000, pääsimme Iriksen kanssa kuitenkin juoksemaan vasta noin klo 10.30. Odottelimme lähtöä ihmismassan keskellä, ja minulla oli vähän alle kymmenen asteen lämpötilassa päällä vain virallinen kilpailu-t-paita sekä shortsit. Kun vihdoin pääsimme juoksemaan, se tuntui ihan mahtavalta, koska tiesin, että ainakin juostessa tulisi lämmin. Olimme sopineet Iriksen kanssa juoksevamme yhdessä ainakin oletuksena, mikä osoittautui varsin hyväksi ratkaisuksi, koska itse meinasin lähteä alusta lähtien juoksemaan ihan liian kovaa. Olen osallistunut aikaisemmin vain Naisten Kymppiin, joka ei ole kovin vakava kilpailu ja sitä paitsi matka siinä on puolet lyhyempi. Vaikka teoriassa tiesin, että alussa pitää lähteä liikkeelle hitaasti, tahdissa oli yllättävän vaikea pysyä, koko ajan olisi tehnyt mieli mennä kovempaa! Tällainen yllättävä tunne johtui kylmyyden lisäksi varmaankin ihmisistä, jotka juoksivat meistä koko ajan ohi.

Olin alkumatkan niin adrenaliineissa, että juokseminen tuntui vain ja ainoastaan hyvältä. Ilahduin kovasti, kun tajusin, että viiden kilometrin kohdalla meille jaettiin paitsi vettä myös appelsiinilohkoja ja kuivattuja aprikooseja! Kyllä kannatti maksaa 33 euroa osallistumisesta, appelsiineja! Kymmenen kilometrin (saimme taas appelsiineja!) kohdalla fiilis oli edelleen ihan hyvä, vaikka jotenkin huomasi, ettei esimerkiksi musiikin kuunteluun osannut enää keskittyä, juoksi vain. Don’t think, just run, Iris neuvoi minua ihan alussa, ja hoin sitä itselleni aina kun meinasin miettiä, että väsyttääkö. Toimi ihan hyvin, kunnes viidentoista kilometrin kohdalla appelsiineja oli kyllä jäljellä, mutta vesipullot olivat loppu. Olin ihan varma, etten jaksa juosta maaliin asti, että keskeytän, ja noin seitsemässätoista kilometrissä sanoin Irikselle, että minun on pakko hidastaa, nähdään perillä. Iris siis juoksi vähän edelläni ja minä huomasin ilokseni kaupungin yleisen juomavesipisteen tien sivussa. Hidastin vauhtiani, mutta en alkanut kävellä, se tuntui ajatuksena vaikeammalta kuin juokseminen. Kahdeksantoista kilometrin kohdalla tunsin olevani jo aika pitkällä, ja yhdeksässätoista melkein perillä, ja sitten olinkin jo maalissa. Yritin ottaa muutaman metrin loppukirin, mutta jalat eivät totelleet, vauhti ei kasvanut melkein ollenkaan. Maaliviivan ylitettyäni aloin kävellä, ja se tuntui valtavan oudolta.

Juostessa en ollut lainkaan huomannut, että jalkoihini olisi sattunut, mutta kävellessä ne alkoivat heti tuntua oudoilta. Maalissa sai taas vettä ja ilmeisesti siellä jaettiin myös suklaata, mutta en huomannut sitä. Voitte ehkä tästä päätellä, kuinka sekavassa tilassa olin perille päästyäni. En ollenkaan käsittänyt, että olin juossut niin pitkän matkan pysähtymättä lainkaan välissä – olen juossut 20 km kerran aikaisemmin, mutta siitä on jo neljä vuotta aikaa ja silloin treenasin joka päivä. Olin ja olen edelleen harvinaisen tyytyväinen itseeni. (Ehkä tämä nyt osoittaa, että valmistunkin vielä joku päivä!)

Löysin nopeasti Iriksen ja Bjornin – Iriksen lopullinen aika oli vain kolmisen minuuttia enemmän kuin minulla, Bjorn taas juoksi nopeiden ryhmässä ja melkein kaksi kertaa meitä kahta nopeammin. Palasimme hotellille, kävimme suihkussa, menimme taas italialaiseen ravintolaan ja sitten minun olikin aika palata ratikalla ja RER:llä Gare de Lyonille ja sieltä TGV:llä Lyoniin.

Pariisin ihmeiden katselu jäi tällä reissulla vähäiseksi – olin kuvitellut katsovani maisemia juostessani, mutta ne eivät siinä tilanteessa paljon kiinnostaneet. (Tosin koin äärimmäisen surrealistisen hetken, kun juoksimme eräästä alikulkutunnelista läpi. Tunnelin valot saivat kaiken sen sisällä näyttämään mustavalkoiselta, kun taas suuaukosta näkyi värejä, tunsin olevani vähintäänkin Doctor Whossa.) Tein kuitenkin sellaisen varsin ei-pariisilaiseen mentaliteettiin sopivan havainnon, että olen mieluummin vaihdossa Lyonissa kuin Pariisissa:

1. Lyonissa samalla julkisen liikenteen lipulla voi vaihtaa kulkuneuvosta toiseen tunnin sisällä, eikä lippuja tarvitse koko ajan ostaa lisää, eikä siis maksaa 1,70 € yhdestä pysäkinvälistä, jos on sattunut vaihtamaan RER:stä ratikkaan.

2. Lyonissa voi kulkea keskustassa ilman, että Eiffel-tornipienoismallikauppiaat tulevat viiden metrin välein tyrkyttämään avaimenperiä.

3. Lyonissa ei yhtä helposti joudu väkijoukkoon, jossa pelkäät, että joku yrittää varastaa kännykkäsi.

4. Lyonissa ei näy kaduilla tai metroasemilla pelottavia narkkareita ja kerjäläisiä.

5. Lyonissa edes turistiravintoloissa minulle ei ole vielä käynyt niin, että 0,33 l kokistölkki maksaa 4 euroa, mutta 0,5 l kokis (missä puoleen litraan sisältyy niin paljon jäitä että kokiksen määrä pysyy samana) maksaa 8 euroa.

Kiinnostavaa on lisäksi, että Lyonissa olen törmännyt koulun ulkopuolella suomalaisiin vain siellä Finntrollin keikalla, toisin kuin Pariisissa, missä ehdin viikonlopun aikana kuulla suomenkielistä tappelua siitä, mistä lettuja aiotaan mennä ostamaan.

Niin ja Ensiferumin erinomaisuus juoksumusiikkina on taas todistettu.