Kulttuuridarrassa

se kukka kuoli ja Takkutukan kyyneliin/hukkui Heikko Peikko/niin se vain menee ei aina käykään niin/kuten toivoi rukka, pikku Takkutukka

Jos joku haluaa uskoa, että vaihdossa oleminen on jatkuvaa juhlimista, hauskoja pelejä ja kummallisia kulttuurisia kohtaamisia vailla sen suurempia huolia, kannattaa lopettaa lukeminen tähän. Lupasin angstipäivityksen, ja sellainen tästä tulee. Postauksen ideana ei ole vakuuttaa ketään siitä, että elämäni olisi jotenkin kurjaa tai kerjätä ”tsemppiä! kyllä se siitä!” –tyylisiä kommentteja. Postauksen ideana on kuvata tämänhetkisiä fiiliksiäni, ja ehkä tavallaan lohduttaa jotakuta muuta, joka saattaa joskus kokea samanlaisia tunteita.

(Kamala selittelyntarve siitä, kun kirjoittaa blogiin jotakin muutakin kuin että kaikki on koko ajan kivaa. Yritin lähinnä sanoa, että ei tarvitse huolestua, tämä on – tai ainakin sen pitäisi olla – ihan normaali vaihe vaihtoon lähtijöille.)

Teoreettisesti uuteen maahan tai uuteen kulttuuriin saapuessa pitäisi kokea sellainen asia kuin kulttuurishokki. Kulttuurishokki ilmenee kolmessa vaiheessa. Ensiksi uusi maa ja kulttuuri tuntuvat mahtavilta, kaikki on paremmin kuin Suomessa, ruokakin on niin hyvää ja ihmiset paljon kohteliaampia, ihmeellistä! Sitten iskee niin sanottu krapulavaihe, jossa koko maa tuntuu tyhmältä, ratikat taas lakossa ja eikö täällä osata mitään hoitaa, ja miksi kaikki virnuilevat typerästi, ja eikö täältä saa edes ruisleipää, kyllä Suomessa on asiat paremmin. Kolmannessa vaiheessa tunnetila tasoittuu ja maahan on tottunut, siellä eläminen ei tunnu erityisen ihmeelliseltä mihinkään suuntaan.

Vaiheiden voimakkuus voi vaihdella, joskus niitä ei edes huomaa (hyvä lisä kaikkiin mahdollisiin teorioihin, ilmiö oli ihan varmasti olemassa, et vain huomannut sitä!) ja joskus ne voivat tuntua hyvinkin vaikuttavilta. Lisäksi ne voivat kestää muutamasta päivästä jopa puoleen vuoteen, eli jos on onnekas, kokee pitkän ja vahvan nousuhumalavaiheen ja vain lyhyen ja heikon darravaiheen, ja toisin päin.

Itse haluan uskoa olevani juuri nyt siinä darravaiheessa, koska se tarkoittaa, että tämä menee jossakin vaiheessa ohi, toivottavasti pian.

Vaihdossa oleminen on vaikeaa. Ensin astut ulos lentokoneesta ja olet yhtäkkiä ihan uudessa maassa, jossa puhutaan eri kieltä ja josta et tunne ketään. Ensimmäiset kolme viikkoa kaikki tämä oli minusta ihan normaalia. Olin kielikurssilla, joka oli aika rento (opetusta oli yhdeksästä puoli neljään, mihin sisältyi se kuuluisa kahden tunnin ruokatauko) ja jonka aikana tutustuin toisiin vaihtareihin, jotka puhuvat varsin simppeliä englantia ja yksinkertaista ranskaa. Teimme pieniä retkiä, vertailimme kotimaitamme, joimme olutta, suunnittelimme mahdollisia tulevia matkoja. Kuten jos aikaisemmin kirjoitin, tämä kaikki tuntui minusta aika normaalilta, se ei poikkea liikaa siitä, mitä Suomessa tekisin, joten tavallaan tuntui samaan aikaan siltä, kuin ei edes olisi vaihdossa tai ulkomailla.

Sitten oikea koulu alkoi. Olin yhtäkkiä joukossa, jossa kaikki (muutamaa muuta ulkomaalaista lukuun ottamatta) puhuvat äidinkielenään ranskaa ja koettavat tutustua toisiinsa kertoen itsestään ja elämästään ranskaksi. En ymmärtänyt aluksi melkein mitään siitä, mitä ympärilläni tapahtui. En muistanut kenenkään nimiä, koska en ollut kuullut niitä aikaisemmin, en hahmottanut, mistä päin he olivat kotoisin tai minkälaisesta koulusta he tulivat, enkä tiennyt ollenkaan, mitä suunniteltiin ja mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Menin kuitenkin urheasti kaikkiin integraatiotapahtumiin ja onnistuin lopulta juttelemaan vähän jollekulle sieltä täältä. Kaikki olivat minulle ystävällisiä, mutta kukaan ei ymmärrettävästi halua ottaa huolehtiakseen siitä, pärjääkö joku vaihtari ja seuraako tämä sitä, mitä tapahtuu. Kun kukaan ei tunne ketään, on tärkeintä hankkia itse itselleen ystäviä, ja ymmärrän sen hyvin. Onneksi aloin pikku hiljaa tajuta jotakin siitä, mitä minulle puhuttiin. Ainakin pystyin vastaamaan uskottavan kuuloisesti minulle esitettyihin kysymyksiin ja kommentteihin suurimman osan ajasta. Ryhmässä keskustelun seuraaminen on paljon vaikeampaa kuin suoraan minulle osoitetun puheen ymmärtäminen, mutta toisaalta kukaan ei odota minun osallistuvan ryhmässä samalla tavalla kuin kahdenkeskisessä juttelussa.

Sitten luennot alkoivat. En ymmärtänyt yhtään mitään. Yritin lukea luentokalvoja sanakirjan kanssa, enkä silti ymmärtänyt. Asia oli ilmeisesti oikeasti vaikeaa, koska myös monet ranskalaiset valittivat, etteivät ymmärrä luentojen sisältöä kunnolla. En myöskään ymmärtänyt, mitä laskaritehtävissä kysyttiin ja miksi oikeat vastaukset niihin olivat niiden oikeita vastauksia. Ajattelin kuitenkin positiivisesti, että varmaan tämä tästä lähtee, alan ihan kohta ymmärtää enemmän.

Olen nyt ollut oikeilla luennoilla vähän yli kaksi viikkoa. En edelleenkään pysty seuraamaan opetusta enkä ymmärrä tehtäviä kunnolla. Luennoilla oleminen ahdistaa, kun tuntuu, että opeteltavaa asiaa tulee aina vain lisää ja jään enemmän ja enemmän jälkeen. Käpistely on vaikeaa. Ranska on vaikeaa.

Vapaa-ajalla on helpompaa, vaikka minusta välillä tuntuu, että eräät tietyt henkilöt eivät mielellään puhu minulle, koska kanssani on vaikea kommunikoida. Yritän olla välittämättä heistä. Onneksi on niitäkin, jotka ovat ilmeisesti kiinnostuneita puhumaan minulle nimenomaan siksi, että olen kotoisin ulkomailta.

Kaiken tämän takia stressasin pitkään sopivan ryhmän löytämistä projektitöihin. Minulla on nykyään ryhmä, toimimme kolmoisparina, ja tiedän, että toinen pareistani oli huomattavasti innostuneempi ottamaan minut mukaan ryhmään kuin toinen. Tuntuu siltä, että minun pitäisi jotenkin todistella pärjäämistäni ryhmälleni, ja siksi projektitunnit tuntuvat pelottavilta.

Vaikka kommunikaatio muuttuukin hitaasti helpommaksi, väärinkäsityksiä sattuu silti koko ajan. Eniten minua ärsyttää, kun yritän kysyä tai todeta jotakin, ja se tulkitaan niin, että koko kysymykseni kuulostaa tyhmältä. Yritin esimerkiksi kysyä, onko eräs sana todellakin baskia, ja sain vastaukseksi, että baski on kyllä ihan oikea kieli, vaikka sitä ei puhutakaan missään tietyssä (ainakaan itsenäisessä) maassa. En osannut enkä halunnut selittää, että tiedän kyllä baskin olevan kieli, tiedän suunnilleen, millä alueella sitä puhutaan, tiedän sen olleen vainottu niin kuin melkein kaikki eurooppalaiset vähemmistökielet, tiedän ettei sillä ole kielisukulaisia koska melkein kaikki sen sukulaiskielet ovat kuolleet, tiedän että sen tunnistaa helposti kirjoitettuna lukuisista x-kirjamista ja pitkistä sanoista, tiedän että baskinkielinen sana aizu tarkoittaa suunnilleen samaa kuin ”haloo, kuuntele!”, tiedän suunnilleen miltä baskien lippu näyttää ja että kielen omankielinen nimi on euskara. Ja vaikka en tietäisi, en menisi kysymään toisen ihmisen paikallisesta kielestä, että onko se muka joku oikea kieli. En halua vaikuttaa tyhmältä, joten epäillessäni tuollaista asiaa tarkistaisin sen yksin kotona Wikipediasta. (Jos nyt menette Wikipediaan, huomaatte ehkä, että olen oppinut varsin paljon baskitietämyksestäni sieltä.) (Kiinnostukseni baskia kohtaan selittyy osin sillä, että Kreikassa asuin samassa talossa erään varsin isänmaallisen baskin kanssa, joka tosin oli kotoisin Espanjan eikä Ranskan puolelta.)

Tiedän hyvin, että olen lukenut ranskaa vasta puolitoista vuotta ja se on aika vähän siihen nähden, miten paljon sitä jo puhunut. Mutta minua ärsyttää silti. Ärsyttää, kun joku selittää minulle asiaa, jota en ymmärrä millään. Ärsyttää, kun unohtelen ihan tavallisia sanoja, kuten matto tai uimapuku. Ärsyttää, kun joudun tarkistamaan saman sanan viisi kertaa peräkkäin sanakirjasta. Ärsyttää, kun en tajua sitä, onko jokin ironiaa vai ei. Ärsyttää, kun en saa selvää siitä, mitä tehtäviä minun kuuluisi tehdä ja mitä ei. Ja pelottaa. Pelottaa, etten selviä, etten pääse mistään läpi, etten lopultakaan ymmärrä mistään mitään.

Ja samaan aikaan (tai tästä kaikesta johtuen) minulla on kamala ikävä kotiin. En muista, että olisin koskaan aikaisemmin halunnut ulkomailta takaisin Suomeen. Mutta nyt haluaisin vain olla kotona, maata sängyllä, nähdä ihmisiä, puhua suomea ja nukkua.

Kaikki tämä tuli vähän puun takaa, koska olen ollut aikaisemminkin ulkomailla (ooh, olenko jo maininnut olleeni Kreikassa?), mutta siellä ei ollut yhtään tällaista. Ensimmäisen kuukauden leijailin jossakin kummallisessa pilvessä ja sitten siirryin normaalitasolle valittamaan siitä, ettei Xylokastrossa ole mitään tekemistä. Aika nopeasti aloin kauhulla laskea päiviä kotiinpaluuseen, ja palattuani Suomeen näin jatkuvasti unia Kreikasta ja ikävöin sinne takaisin vielä vuoden päästä.

En tietenkään odottanut, että täällä olisi samanlaista kuin Kreikassa tai että minulle tulisi täällä samanlainen euforinen tunne kuin siellä aluksi. Tilanne oli niin erilainen: olin juuri päässyt lukiosta, asuin ennen Kreikkaan lähtöäni vielä kotona ja jännitin kamalasti englannin puhumista, joka lopulta sujui oikein hyvin. Kreikassa tein maailman kevyintä työtä muutaman tunnin päivässä, opettelin huvikseni kreikkaa ja matkustin. Nyt minulla on Suomessa kamalan kiva opiskelupaikka (jossa hakkaan jatkuvasti päätä seinään kun en osaa matikkaa mutta Kumpulassa olemisen ilo on vain niin valtaisa, ja sitä paitsi matikka on hienoa), kamalan kivoja kavereita, kamalan kiva poikaystävä, kamalan kiva perhe lähellä, mukava asunto, polkupyörä, kantele, Harry Pottereita – ja kaupasta saa soijarouhetta. Ja kaikki on helppoa.

(No, ei oikeasti ole, mutta ainakin ymmärrän, mitä minulle puhutaan.)

Onneksi äiti lähetti minulle paketin, sain ruisleipää ja Fazerin sinistä.