canst thou tell me/ whence thou comest/ and where thou goest/ or what is/ or what was/ or what isto come/ for everything remains/ as it never was
Ranskalaisen sanonnan mukaan lähteminen on pieni kuolema.
Silloin kun minä olin nuori, Nyt-liitteessä seikkaili yksiruutuinen Pieni
kuolema –sarjakuva, ja joskus siinä sarjakuvassa kaksi luurankoa tuli siihen
tulokseen, että oikeastaan, mourir, c’est
partir un peu, kuoleminen on pientä lähtemistä.
Kirjoitan tätä lentokoneessa. Tänään minä muutan Lyonista
takaisin Helsinkiin. Olen luovuttanut avaimet postilaatikkoon. Olen hinkannut
kalkinpoistoaineella hanoja ja toivonut, että taso kelpaa vahtimestarille, niin
että saan takuuvuokrani takaisin. Olen siirrellyt tavaroita laukusta toiseen ja
punninnut niitä Rémin vaa’alla, jotta painorajat toteutuisivat. Olen ollut
innoissani siitä, että pääsen kotiin. Olen itkenyt sitä, että lähden.
Olen lähdössä vähän vähemmän oikeasti kuin kaikista
alkuperäisimmässä suunnitelmassani; olen tulossa Lyoniin takaisin kahden viikon
kuluttua muutamaksi päiväksi. Niiden muutaman päivän aikana hoidan viimeiset
administraatiojärjestelyt (emme käytä
suomea ja jos mietit miksi/metsuritkin kuulostaa hyvältä englanniksi) ja
sitten lähden reilaamaan. Menen käymään Artzenheimissa Florentin perheen
luona, sitten Budapestissa
Jenniferillä, Münchenissä Henrillä, Ulmissa Miriamilla ja Amsterdamissa
Iriksellä. (Niamh sanoi usein, että Ada
tuntee joka kaupungista jonkun. Annan ehkä helposti sellaisen mielikuvan, vaikka
oikeasti asiaan vaikuttaa paljon se, että tunnen paljon ihmisiä, jotka ovat
varsin mobiileja.)
Kun tulen takaisin, pääsen syömään sisälmysmakkaraa ja
näkemään Marionia ja Aliciaa ja Aurélienia ja ehkä muitakin, ja kävelemään
tutuilla kaduilla ja kampuksella eikä minulla ole enää koulua ja kaikki on
varmasti ihanaa ja mukavaa.
Mutta.
(”Only what comes
after ’but’ counts”.)
Melkein kaikki muut tuntemani ihmiset ovat silloin lähteneet
Lyonista harjoitteluihin tai kotiinsa. Se tarkoittaa, että en näe Rémiä ja
toista Aliciaa ja Jérémyä ja Jeania ja Yannickia ja Gautieriä ja Gustavea ja
ylipäätään niitä ihmisiä, joita olen tottunut näkemään, hyvin pitkään aikaan,
jos koskaan. Vielä eilen istuimme kampusbaarissa ja vietimme pienimuotoisia
läksiäisiä ja puhuimme samoja juttuja kuin aina yleensäkin, ja tänään minä olen
kaukana.
(Eilen sanoin heipat
Romainille, joka oli laskariryhmässäni, ei minulle mitenkään erityisen
läheinen, mutta hauska tyyppi kuitenkin, ja Jérémy, joka oli paikalla, totesi:
”Voisitte saman tien toivottaa hyvää elämää, kun luultavasti ette näe enää
koskaan.” Sen oli tarkoitus olla vitsi, mutta tottahan se on. Kaikki tämä on
niin outoa.)
Ja minulla on jo ikävä.
Ihmisten lisäksi tulee ikävä kaupassa käyntiä. Tiedän
olevani aika ruokakeskeinen, mutta tulin joka ikinen viikko iloiseksi
ostaessani pötkön vuohenjuustoa. Minulle tulee ikävä kampusasumista, sitä kun
koulumatka kestää vain 5 minuuttia ja kun kaikki kaverit asuvat yhtä lyhyen
matkan päässä. (Vaikka kyllä se alkaa
pitemmän päälle hajottaakin, kun liikkuu koko viikon samoissa kortteleissa.)
(Näin muuten unta siitä, että kaikki matemaatikkokaverini olivat muuttaneet
isoon matemaatikkokommuuniin ja pyysivät minua mukaansa asumaan. Oikeasti
haluaisin sellaisen kommuunin tai kerrostalon, jossa kaikki kaverini asuisivat
– mutta se ei ole mahdollista, koska kaikki eivät halua asua Helsingissä. Tai
pitäisi olla joku teleportti käytössä.) Minulle tulee ikävä niitä pieniä
spontaaneja juttuja, joita vaihdossa on helpompi tehdä, koska aina ajattelee,
että tämä on ehkä ainutkertainen tilaisuus lähteä sinne, maistaa tuota,
kokeilla tätä, tavata tämä ihminen. Minulle tulee ikävä kuivaa läppää
loputtomissa laskareissa (”Oletko
huomannut, miten tuo herra Kettu –niminen proffa näyttää ihan hamsterilta? On
varmaan tosi ärsyttävää olla nimeltään Kettu ja näyttää hamsterilta.”) ja
sitä, kun luennolla yksikään opiskelija ei kuuntele, vaan tekevät mitä tahansa
muuta, ja Alicia ja Gautier heittelevät palloa luentosalin toiselta laidalta
toiselle. Ranskan puhumista tulee ikävä, ja no, lukekaa kaikki ne
#munelämäonkuulimpikuinsun-postaukset joita on tässäkin blogissa, niin sitä
kaikkea. (Ja muista voitte päätellä, mitä
asioita ei todellakaan tule ikävä.)
Ja vaikka menisin Lyoniin vielä käymään – ja haluaisin tosiaankin
tehdä niin – ei siellä ole koskaan samanlaista kuin silloin, kun lähdin. Lyon
on ollut olemassa monta tuhatta vuotta (en
liioittele, Lugdunum oli aikanaan Gallian alueen pääkaupunki Rooman
valtakunnassa) ja se varmaankin jatkaa olemassaoloaan. Nihil interit, omnia
mutantur. (Jos jostain syystä et ole
lukenut latinaa tai muuten muista kaikkia kläässin kuuloisia sitaatteja
vierailla kielillä, niin ”mikään ei katoa, kaikki muuttuu”.)
Ja siksi kotiinpaluu on paitsi innostava, myös pelottava
ajatus.
On varmasti liioiteltua, jos väitän, ettei mikään tule
olemaan kuin ennen. Moni asia tulee olemaan niin kuin se on ollut, palaan
samaan asuntoon, jatkan koulua Kumpulassa (paras
kampus ikinä, miten voi olla niin ikävä koulua), en ole enää Florentista
yhtä kaukana, voin käydä Annin kanssa lenkillä ja Laurin kanssa kahvilla ja
Marian kanssa pitkiä keskusteluja, ja jutella Scriptorin kokouksessa Laurin ja
Darian ja Elinan kanssa, ja olla savikerhossa Eevan ja Aleksiksen kanssa, ja
hengata Kumpulassa tai jonkun luona Hannan ja Ollin ja Marian ja Netan ja Karon
ja kohta jopa Miriamin kanssa, ja pelata DnD:tä Laurin ohjaamana Tonin luona,
ja jos unohdin jonkun tästä listasta niin syytän siitä KLM:n tarjoamaa
valkoviiniä (olen nykyisin tr00 futur
ingénieur vaikkei minusta koskaan tulekaan insinööriä joten otin viiniä),
ja monet teistä kuuluvat useampaankin joukkoon näistä, mutta en nyt ala
piirrellä Vennin kaavioita. Ja erikseen on toivottavasti-luokka, toivottavasti
olen taas Marikan kanssa jollain kielten kurssilla, ja Tian (mennään jollekin edistynyt ranska
–kurssille!) ja toivottavasti näen perhettäni tarpeeksi, sillä puolet
perheestäni on salakavalasti muuttanut minun poissa ollessani Lappeenrantaan. (Isi käy siellä nykyään viikot töissä ja
Arna valittiin juuri opiskelemaan teknillistä fysiikkaa ja laskennallista
tiedettä, eikä siis oikeasti ole vielä muuttanut, mutta kohta.) Ja sitten
on ne minulle hyvin rakkaat ihmiset kuten Marikki ja Aino ja Henri ja Iris,
jotka eivät muutenkaan asu Helsingissä, joten teitä tule kuitenkaan päivittäin
näkemään. Ja kaikki muutkin. Teitä joista pidän niin paljon.
Mutta moni asia tulee olemaan erilainen. On erilaisia
asioita, jotka osaan arvata – millaista tulee olemaan kun Arna ei olekaan
Helsingissä ja on muutenkin niin iso että opiskelee – mutta ihan varmasti
vastaan tulee kaikenlaista, mitä en osaa aavistaa, hyvää, huonoa, pelottavaa,
ihanaa, suurta, pientä, merkityksetöntä, kaiken mullistavaa.
Lentokone on kulkee niin nopeasti. Olen katsonut viime
aikoina Doctor Who:n ensimmäisiä tuotantokausia ja pohdin, mitä eroa on
lentokoneella ja Tardiksella. Olennaisia eroja on tietysti lukuisia, kuten että
lentokoneella voi kulkea vain ajassa eteenpäin ja tavanomaista vauhtia ja sillä
voi lentää vain rajattuun määrään paikkoja Maapallolla ja sen käyttäminen
maksaa rahaa. Mutta on niillä yhteistäkin. Myös lentokone vie minut pois
maailmasta, jossa olen aina asunut ja jonka nimi on Helsinki. Seikkailen
uudessa maailmassa, Lyonissa, tutustun uusiin ihmisiin ja näen uusia asioita.
Ja sitten, aivan yhtäkkiä, se viekin minut takaisin Helsinkiin, joka on aivan
kuin se josta lähdin mutta silti niin erilainen, rinnakkaistodellisuus. Enkä
minä halua ajatella sitä, mistä luovun ja mikä jää, vaan sitä, mikä on edessä.
Ja joskus uskon, että voin matkustaa ikuisesti, olla se nomadi ja Ada
l’Exploratrice, josta jotkut eilen illalla puhuivat, ja samaan aikaan tiedän,
että elämä on arkea kaikkialla eikä sen luota voi matkustaa pois. Ja silti,
olen nähnyt sellaista, mitä en koskaan osannut kuvitella, tuntenut ihmisiä,
joita en voinut uskoa olevan olemassa – ja kun katson pois, kaikki onkin
kadonnut.
Mutta eihän se niin mene, ei ihan kokonaan, me emme ole
vauvoja ja tiedämme siksi, etteivät ihmiset katoa, vaikka emme näkisi heitä.
Eikä kukaan voi ottaa sinulta pois sitä, mikä on sinun sisälläsi. Vaikka kaikki
häviäisi, muistot ja kokemukset eivät katoa.
(Nyt voitte alkaa
saivarrella dementiasta.)
(Niin ja toisaalta
vähän harmi, että kukaan joka osaa suomea ei varmaan jaa näitä tunteita
nimenomaan tätä kyseistä Ranskan-reissua koskien, koska ainoa IFfinkin verran
reissua jakanut suomenkielinen on Samu, joka tuskin on yhtä nostalgisella
fiiliksellä kuin minä.)
Eikä Helsinki ja Lyon ja kaikki muukin ympärilläni ole
suinkaan ainoa, mikä on sama ja samaan aikaan ihan erilainen. Vaikka en sitä
itse vielä huomaakaan, olen kai minäkin sama ja muuttunut.
Te saatte kertoa minulle, miten. Me nimittäin näemme ihan
pian.
Sillä Ada on tulossa kotiin!
(Edit: Postaan tämän paljon myöhässä, koska oli niin kiire
tehdä kaikkea ylhäällä lueteltuja mukavia asioita.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti